Henkilökohtainen apu (vanha)

Henkilökohtainen apu on itsemääräämisoikeutta tukeva vammaispalvelulain mukainen maksuton palvelu. YK:n vammaissopimus edellyttää henkilökohtaisen avun järjestämistä. Apua tulee saada, kun se on vamman vuoksi välttämätöntä. Apua voi saada päivittäisiin toimiin, opiskeluun, työhön ja vapaa-ajalle.

Henkilökohtaisen avun järjestämistapoja ovat työnantajamalli, palvelumalli (hyvinvointialueen oma palvelu tai ostopalvelu) sekä palvelusetelimalli. Hyvää lisätietoa ja oikeuskäytäntöä henkilökohtaisesta avusta löytyy myös THL:n ylläpitämästä Vammaispalvelujen käsikirjasta.

Mitä henkilökohtainen apu on?

Avun tarve voi johtua yhtä hyvin siitä, että henkilö ei kehitysvammansa vuoksi osaa tai ymmärrä tehdä asioita tai siitä, että fyysinen tai aistivamma on tekemisen esteenä. Henkilökohtaisella avulla tulee vastata juuri siihen avuntarpeeseen, joka henkilöllä on.

Henkilökohtaista apua voi saada vammaispalvelulain mukaisesti päivittäisiin toimiin, työssä käymiseen, opiskeluun tai vapaa-aikaan. Vaikka käytännössä henkilökohtaista apua on myönnetty kehitysvammaisille henkilöille pääasiassa vapaa-ajan toimintoihin, estettä asumisen järjestämiseen henkilökohtaisen avun avulla ei ole. Tärkeintä on järjestää henkilökohtainen apu kullekin henkilölle parhaiten soveltuvalla järjestämistavalla. Henkilökohtainen avustaja voi työhönvalmennuksen rinnalla auttaa kehitysvammaisia henkilöitä myös työelämässä.

Muut palvelut eivät estä henkilökohtaisen avun saamista. Esimerkiksi ryhmäkodissa asuva voi saada kotona tarvittavan päivittäisen avun asumispalveluna, mutta kotona harrastamiseen tai kodin ulkopuolella asioimiseen tarvitsemansa avun henkilökohtaiselta avustajalta. Omaishoidon tukikaan ei ole esteenä henkilökohtaisen avun saamiselle. Omaishoitaja vastaa arjen hoidosta ja huolenpidosta, mutta hänen vastuullaan ei ole esimerkiksi avustaminen vapaa-ajan toiminnoissa.

Hyvinvointialueen sosiaalityöntekijä ratkaisee, täyttääkö henkilö laissa asetetut henkilökohtaisen avun myöntämiskriteerit, ja kuinka paljon apua henkilö voi saada. Päätös edellyttää erittäin tarkasti yhdessä vammaisen henkilön kanssa tehtyä palvelutarpeen arviointia ja palvelusuunnittelua. Palvelusuunnitelmaan kirjattuja asioita ei saa ilman perusteltua syytä ohittaa päätöksenteossa.

Henkilökohtainen apu on maksuton palvelu. Lain mukaan hyvinvointialueen on korvattava kohtuulliset henkilökohtaisen avustajan käytöstä aiheutuvat kustannukset.

Henkilökohtaisen avun tarkoitus

Henkilö saa itse päättää, mitä avustajan kanssa haluaa tehdä, ja kuinka toimitaan. Järjestämistavasta riippuen vammainen henkilö saa joko täysin itse valita avustajansa tai sitten hän saa esittää toiveen siitä, kuka toimii avustajana, ja toivetta tulee noudattaa niin pitkälle kuin mahdollista. Henkilökohtaisen avun tarkoituksena on auttaa henkilöä toteuttamaan omia valintojaan. Tämä tarkoitus tulee ottaa huomioon sekä päätöksenteossa että avustajan työssä.

Henkilökohtainen apu tukee itsemääräämisoikeutta ja osallisuutta, koska vammainen henkilö pääsee avustajansa kanssa tekemään niitä haluamiaan asioita, joita hän ei muuten voisi tehdä. Henkilökohtainen apu toteuttaa palveluna parhaalla mahdollisella tavalla vammaisen henkilön perus- ja ihmisoikeuksia käytännössä. Siksi se on tärkeä palvelu, jonka järjestämiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota.

Oman tahdon tulkitsemiseen voi saada apua

Läheiset voivat auttaa vammaisen henkilön tahdon tulkitsemisessa silloin, jos henkilö ei itse pysty ilmaisemaan omaa tahtoaan ymmärrettävästi palvelusta päättävälle sosiaalityötekijälle tai avustajalleen.

Tuettu päätöksenteko voi auttaa arjessa sellaistakin henkilöä muodostamaan ja ilmaisemaan tahtoaan, jonka on vaikea ymmärtää tai muistaa asioita. Henkilökohtainen avustaja ei yleensä saa tehdä päätöksiä avustettavan puolesta, mutta on tärkeää, että hän tukee avustettavan omaa päätöksentekoa silloin, kun se on tarpeen, ja kun siitä on sovittu.

Joillekin henkilöille on tärkeintä päättää kaikista yksityiskohdista itse, mutta on myös muistettava, että kaikille henkilöille yksityiskohdat eivät ole merkityksellisiä, vaan päämäärä on tärkein. Silloin avustettavaa ei ole tarpeen kiusata turhilla yksityiskohdilla esimerkiksi selvittämällä tämän kantoja siitä, kuinka johonkin aktiviteettiin kuten konserttiin mennään, tai koska se päättyy.

Kuka voi saada henkilökohtaista apua?

Kehitysvammaisella henkilöllä on oikeus saada henkilökohtaista apua, kun hän täyttää laissa mainitut avun myöntämisedellytykset.

Kaikkia henkilökohtaisen avun myöntämiskriteereitä arvioitaessa pitää ottaa ensisijaisesti huomioon asiakkaan etu, ja kriteereitä tulee tulkita epäselvässä tapauksessa vammaisen henkilön edun mukaisesti. Tämä perustuu sosiaalihuollon asiakaslakiin ja sosiaalihuoltolakiin. Sen lisäksi lainsäädäntöä tulee aina tulkita perus- ja ihmisoikeusmyönteisellä tavalla siten, että tulkinnat toteuttavat asiakkaan perus- ja ihmisoikeuksia parhaalla mahdollisella tavalla.

Kehitysvammaisen henkilön avun tarve johtuu yleisimmin siitä, että hän ei kykene ymmärtämään, muistamaan tai hahmottamaan asioita taikka siirtämään oppimiaan asioita asiayhteydestä toiseen. Etukäteen saattaa olla vaikeaa määritellä tällaista avun tarvetta tai arvioida tarvittavan avun tuntimäärää. Siksi apua tulee tarjota joustavasti. Tyypillistä on myös, että avun tarve on alkuun suurempi ja vähenee vähitellen, kun henkilö oppii avustajan kanssa tekemään asioita.

Henkilökohtaista apua on myönnettävä, jos

• Henkilö on vammaispalvelulain 8 c §:ssä määritellyllä tavalla vaikeavammainen,
• Henkilön riittävä huolenpito voidaan turvata avohuollon palveluin ja
• Henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa.
• Iäkkään henkilön kohdalla edellytetään myös, että avun tarve ei johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista.
• Lapsen osalta palvelun saamisen edellytyksenä on lisäksi, että lapsi ei pysty vammansa vuoksi tekemään ilman apua sellaisia asioita, joita hänen ikäisensä lapset yleensä tekevät itse; ks. tarkemmin esimerkiksi tästä Tukiviestissä julkaistusta juristi vastaa -tekstistä.

Kuka on vaikeavammainen henkilö?

Vaikeavammaisuus arvioidaan vammaispalvelulain mukaisia palveluita haettaessa aina erikseen kunkin palvelun osalta. Diagnoosi ei määritä sitä, kuka on henkilökohtaisen avun saamisen edellyttämällä tavalla vaikeavammainen. Esimerkiksi lievästi kehitysvammainen henkilö voi täyttää henkilökohtaisen avun pykälän mukaiset vaikeavammaisuuden edellytykset.

Henkilökohtaisessa avussa vaikeavammaisuus tarkoittaa seuraavia asioita:

Henkilökohtaisen avun hakija on vaikeavammainen silloin, jos hän tarvitsee välttämättä ja toistuvasti apua niissä asioissa, joihin hän hakee apua. Avun tarpeen arviointiin vaikuttavat esimerkiksi henkilön ikä, elämäntilanne ja toimintaympäristö. Arviota vaikeavammaisuudesta ei tehdä diagnoosin, vaan toimintakyvyn perusteella.

Vamman vaikeus tulee arvioida aina suhteessa toimintakykyyn eri toimintaympäristöissä. Kehitysvammaisen henkilön avun tarve voi vaihdella hyvin paljon riippuen sitä, missä hän milloinkin on. Sellaiset asiat, jotka henkilö pystyy tekemään tutussa toimintaympäristössä, saattavat olla mahdottomia jossakin toisessa ympäristössä.

Äkilliset ja yllättävät tilanteet saattavat lamauttaa kehitysvammaisen henkilön toimintakyvyn täysin. Siksi henkilökohtaista apua tulee myöntää esimerkiksi päivittäisiin toimiin tai asiointiin, vaikka näyttäisi siltä, että henkilö saattaisi suoriutua tilanteesta silloin, kun asiat sujuvat täysin suunnitellun mukaisesti. Heikko kyky siirtää opittuja taitoja tilanteesta toiseen tai reagoida äkillisiin tilanteisiin tulee ottaa huomioon arvioitaessa oikeutta henkilökohtaiseen apuun.

Vamman tai sairauden on oltava pitkäaikainen tai etenevä. Pitkäaikaisuus tarkoittaa sitä, että sairauden tai vamman arvioidaan kestävän vähintään vuoden. Jos sairaus etenee nopeasti tai heti tiedetään, että kyseessä on pitkäaikainen tai pysyvä vamma, henkilökohtaista apua tulee myöntää heti tarpeen ilmetessä.

Avun tarve kasvaa muutostilanteissa

Elämänmuutostilanteissa avun tarve kasvaa usein tilapäisesti. Esimerkiksi silloin, kun henkilö muuttaa asumaan itsenäisesti tai toiselle paikkakunnalle, on opeteltava toimimaan uudessa kodissa ja liikkumaan uudessa ympäristössä. Läheisen ihmisen kuollessa tai parisuhteen kariutuessa yksin jäävä ihminen tarvitsee usein aiempaa enemmän apua ja tukea. Lapsen syntymä merkitsee suurta elämänmuutosta, josta suoriutuminen merkitsee lisäavun tarvetta. Siksi henkilökohtaista apua tulee myöntää joustavasti ottaen huomioon avun tarpeen muutokset.

Välttämätön ja toistuva avun tarve ei tarkoita samaa kuin määrältään runsas tai ympärivuorokautinen avun tarve. Henkilökohtaista apua on oikeus saada myös määrällisesti vähäiseen ja harvemmin toistuvaan avun tarpeeseen, jos asioita ei pysty tekemään ilman toisen ihmisen apua. Edellytyksenä on kuitenkin, että avun tarve jollakin aikavälillä toistuu.

• Korkein hallinto-oikeus on katsonut muun muassa, että henkilökohtaista apua on myönnettävä kalastusharrastukseen, vaikka henkilö kävi kalastamassa vain muutaman kerran vuodessa (linkki KHO 12.10.2016 T 4293)

Henkilökohtaista apua ei tarvitse myöntää laitoshoidossa olevalle

Hyvinvointialueella ei ole erityistä velvollisuutta järjestää henkilökohtaista apua, jos henkilön riittävää huolenpitoa ei voida turvata avohuollon toimenpitein. Tämä tarkoittaa hallituksen esityksen mukaan niitä hyvin vaikea- ja monivammaisia henkilöitä, jotka tarvitsevat jatkuvasti tai pitkäaikaisesti pääasiassa sairaanhoidon osaamista tai muuta erityisosaamista.

Siksi niillä henkilöillä, jotka ovat palvelu- ja hoidontarpeensa kannalta perustellusti laitoshoidossa, ei ole subjektiivista oikeutta saada henkilökohtaista apua. Sosiaali- ja terveysvaliokunta on kuitenkin korostanut mietinnössään, että laitoshoidossa oleville tulee myös turvata mahdollisuus sosiaalisten suhteiden ylläpitoon ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö StVM 32/2008 vp.

Henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa

Henkilökohtaisen avun järjestäminen edellyttää vammaispalvelulain mukaan, että vammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa.

Hallituksen esityksen mukaan, jos avuntarve perustuu pääosin hoitoon, hoivaan ja valvontaan, apuun tulee vastata muulla tavoin kuin henkilökohtaisella avulla.

Vaikka lain sanamuoto tuntuu tiukalta, edellytystä ei ole tarkoitus tulkita tiukasti. Koska henkilökohtaisen avun tarkoituksena on auttaa henkilöä toteuttamaan omia valintojaan, hänen pitää pystyä joillain keinoin ilmaisemaan oma tahtonsa siitä, mitä hän avustajan kanssa haluaa tehdä. Sen sijaan avun sisällön ja toteuttamistavan tarkempaa määrittelyä ei henkilökohtaista apua koskevan oikeuskäytännönkään perusteella tule edellyttää.

Henkilö voi käyttää tahtonsa ilmaisemiseen tulkkia tai erilaisia apuvälineitä taikka läheiset voivat auttaa tahdon muodostamisessa ja ilmaisemisessa. Tärkeintä on, että henkilö on itse vahvasti osallisena.

Työntekijän osaamattomuus, palvelutarpeen puutteellinen arviointi tai vammaisen henkilön puutteellinen tuki vuorovaikutuksessa ei missään tapauksessa saa johtaa siihen, että henkilö jää ilman henkilökohtaista apua. Riittää, että vammaisella henkilöllä on ympärillään ihmisiä, jotka ymmärtävät hänen tapaansa olla vuorovaikutuksessa. Sosiaalityötekijän ei tarvitse suoraan ymmärtää vammaisen henkilön tapaa kommunikoida.

Voimavaraedellytys KHO:n ratkaisukäytännössä

Korkein hallinto-oikeus on ottanut kantaa voimavaraedellytykseen lukuisissa ratkaisuissaan. Valtaosa niistä on vammaiselle henkilölle myönteisiä. Suurin osa ratkaisuista ottaa kantaa vammaisen henkilö kykyyn ilmaista tahtonsa. Ratkaisuista voidaan tehdä seuraavia johtopäätöksiä, jotka myös Vammaispalvelujen käsikirjan lakimiestyöryhmä on hyväksynyt:

• Korkein hallinto-oikeus on tulkinnut lakia siten, että voimavaraedellytystä ei saa asettaa kovin korkealle.
• Vaikeakaan älyllinen kehitysvamma ei muodosta estettä henkilökohtaisen avun myöntämiselle.
• Runsaskaan hoidon, hoivan ja valvonnan tarve jokapäiväisissä asioissa ei merkitse sitä, että henkilöllä ei olisi voimavaroja määritellä avun sisältöä ja toteutustapaa.
• Jatkuva ohjauksen tai muistuttelun tarve kaikissa päivittäisissä toimissa ei ole ollut este henkilökohtaisen avun myöntämiselle.
• Vaikeudet ilmaista itseään eivät ole este henkilökohtaisen avun myöntämiselle. Mikäli henkilö jollain tavoin esimerkiksi avustettuna tai erilaisten kommunikaation apuvälineiden avulla kykenee ilmaisemaan itseään, sen on katsottu riittävän.
• Vaikka aloitteen tekeminen, vaihtoehtojen antaminen ja toiminnan yläpitäminen on pääasiassa ohjaajan vastuulla ja vammaisen henkilön kommunikaatio on pääasiassa elehdintää, ilmeitä ja toimimista, henkilöllä on katsottu olevan voimavaroja.
• Runsas muiden palveluiden tarve tai asuminen ympärivuorokautista hoitoa, ohjausta ja valvontaa tarjoavassa asumisyksikössä ei tarkoita voimavarojen puutetta.
• Haastava käytös ei ole ollut este henkilökohtaisen avun myöntämiselle.

THL:n Vammaispalvelujen käsikirjassa on julkaistu suuri määrä henkilökohtaiseen apuun ja erityisesti voimavaraedellytykseen liittyviä ratkaisuja.

Korkein hallinto-oikeus joutuu turvautumaan ratkaisuissaan ainoastaan kirjalliseen selvitykseen, koska asian osapuolia ei kuulla henkilökohtaisesti oikeudessa. Tämän vuoksi asiantuntijalausunnoilla on suuri merkitys arvioitaessa henkilön voimavaroja, ja lausuntoja kannattaa aina pyytää. Myös hyvinvointialueen päätöksenteon tueksi silloin, kun esimerkiksi voimavaraedellytyksen arvioiminen on vaikeaa, kannattaa käyttää asiantuntijoiden osaamista.

Asiantuntijalausuntoja voivat antaa esimerkiksi:

• viittomakielen tai puhevammaisten tulkki
• varhaiskasvatuksen ammattilaiset
• luokanopettaja tai erityisopettaja
• toimintaterapeutti tai fysioterapeutti
• ryhmäkodin työntekijä tai perhehoitaja
• työ- tai päiväaikaisen toiminnan ohjaaja taikka työhönvalmentaja
• lääkäri

Kaikkein tärkeintä on henkilön oma tai hänen läheistensä näkemys voimavaroista ja kertomus siitä, kuinka ne ilmenevät arjessa.

Ikääntymiseen liittyvät sairaudet ja toimintarajoitteet

Henkilökohtaisen avun myöntämiselle ei ole yläikärajaa. Myös ikääntyneillä vammaisilla henkilöillä tai iäkkäänä vammautuneilla henkilöillä on oikeus saada henkilökohtaista apua.

Henkilökohtaista apua ei kuitenkaan tarvitse myöntää silloin, kun avun tarve johtuu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista.

Lapsen oikeus henkilökohtaiseen apuun

Laissa ei ole alaikärajaa henkilökohtaisen avun saamiselle, vaan oikeus henkilökohtaiseen apuun arvioidaan aina yksilöllisen tarpeen ja tilanteen mukaan. Lapsella on oikeus saada henkilökohtaista apua silloin, kun avuntarve johtuu hänen vammastaan, eikä pelkästään hänen iästään.

Lapsen tulee saada henkilökohtaista apua asioihin, joita hänen ikäisensä lapset yleensä tekevät itsenäisesti. Näitä ovat esimerkiksi sellaiset harrastusryhmät tai ulkoleikit muiden lasten kanssa, joissa muutkaan vanhemmat eivät ole lasten mukana. Sen lisäksi esimerkiksi lasten syntymäpäiväkutsut tai vierailut isovanhempien luona tai kavereilla ovat usein tilanteita, joissa alle kouluikäisetkin vammattomat lapset ovat jo ilman vanhempiaan.

Vammaiselle lapselle on annettava yhdenvertainen mahdollisuus itsenäistyä ja kehittyä, kuten ikätoverinsa. Lapsen pitää voida kokeilla ja opetella uusia asioita sekä saada omia voivavaroja vähitellen enemmän ja enemmän käyttöön. Siksi lapsellekin tulee myöntää henkilökohtaista apua.

Lasta koskee sama voimavaraedellytys kuin aikuisiakin, mutta edellytystä tulee arvioida lapsen näkökulmasta. Erityisen tärkeää on ottaaensisijaisesti huomioon lapsen etu.

Lasta tulee kuulla ja hänen omaa näkemystään selvittää lapsen iän ja kehitysvaiheen edellyttämässä laajuudessa silloin, kun arvioidaan lapsen oikeutta ja tarvetta henkilökohtaiseen apuun.

YK:n vammaissopimus edellyttää, että vammaisilla lapsilla on oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa ja että heillä on oikeus saada vammaisuutensa ja ikänsä mukaista apua tämän oikeuden toteuttamiseksi. Aikuisten tehtävänä on löytää sopivia keinoja ja kehittää omia vuorovaikutustaitojaan, jotta tämä voi toteutua. Siksi lastakin koskevaa voimavaraedellytystä tulee tulkita erittäin varovaisesti.

Lisätietoa:

Vammaisfoorumin, Suomen Kuntaliiton ja Assistentti.infon julkaisema ohje lapsen henkilökohtaisesta avusta

Vammaisen lapsen näkemysten selvittäminen, Opas sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille: http://lskl.e-julkaisu.com/vammaisen-lapsen-nakemysten-selvittaminen/.

Tukiviestissä julkaistu juristi vastaa -teksti siitä, milloin kehitysvammainen lapsi voi saada henkilökohtaista apua.

Lisäksi löydät näiltä tuki ja neuvot -sivuiltamme tietoa ja linkkejä lisätietoon vammaisen lapsen oikeuksista.

Lasten henkilökohtaista apua koskevaa oikeuskäytäntöä

Lapsia ja henkilökohtaista apua koskevaa korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöä on vähän. Koska kaikki lapset ovat yksilöitä ja heidän elämäntilanteensa yksilöllisiä, tapauksista ei voi vetää kovin pitkälle meneviä, yleistettävissä olevia johtopäätöksiä.

Lapsen tilanteen kuvaus ratkaisussa KHO 12.8.2011/2122 kertoo kuitenkin paljon siitä, minkälaisilla asioilla on merkitystä, kun arvioidaan, onko lapsella voimavaroja. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että lapsella oli oikeus saada henkilökohtaista apua seuraavankaltaisessa tilanteessa:

• Kyseessä oli 13-vuotias lapsi, jolla on lapsuusiän autismi, dysfasia ja ADHD. Palvelusuunnitelman mukaan lapsi tarvitsee tukea päivittäin kommunikoinnissa, oman toiminnan ohjauksessa, asioiden muistuttamisessa sekä keskittymisessä tekeillä olevaan asiaan. Lapsi tarvitsee toisen henkilön tukea harrastuksissa ja vapaa-ajan toimintoihin osallistumisessa.
• Tavoitteeksi palvelusuunnitelmassa on asetettu se, että lapsi saisi elää normaalia pojan arkielämää harrastuksineen ja vapaa-ajan ohjelmineen. Toisena tavoitteena on irtaantuminen vanhemmista pikkuhiljaa.
• Erityisluokanopettajan lausunnon mukaan lapsi osaa ilmaista mielipiteensä ja tahtonsa ohjattuna ja tuetun kommunikaation turvin. Hän haluaa ja kykenee ohjattuna osallistumaan ikäryhmänsä toimintaan välitunneilla, retkillä ja leirikouluissa. Aloitteen tekeminen, vaihtoehtojen antaminen ja toiminnan ylläpitäminen ovat usein ohjaajan vastuulla.
• Puheterapeutin antamasta lausunnosta ilmenee, että lapsen kommunikaatio on etupäässä toimimista, elehdintää ja ilmeitä, mutta jonkin verran puhetta ja kirjoittamista. Puheella hän ilmaisee lähinnä jokapäiväiseen elämään liittyviä tarpeita, kuten nälkä ja jano, ja vastaa kysymyksiin ei/kyllä melko adekvaatisti. Jos jotain asiaa pitää selvittää tarkemmin, paras tapa on kirjoittaminen käsin, tietokoneella tai kommunikaattorilla. Lapsi kirjoittaa vastauksen kysymykseen tai oman ilmauksensa yleensä 1 – 3 sanalla. Hän voi valita vastauksen valmiiden vaihtoehtojen joukosta. Puheen ymmärtämistä on syytä tukea myös muilla visuaalisilla keinoilla, kuten kalenteria tai kellotaulua käyttämällä.
• Lapsella on paljon omia kiinnostuksen kohteita ja niihin liittyvää ilmaisun tarvetta. Lapsi on osoittanut, että hän osaa ilmaista omia tarpeitaan ja toiveitaan. Parhaita keinoja siinä ovat tällä hetkellä kirjoittaminen ja muut visuaaliset keinot. Vastavuoroisen kommunikaation onnistuminen on vielä pitkälti lapsen kulloisenkin kommunikaatiokumppanin varassa, mutta hän onnistuu siinä, kunhan keinot ovat oikeat ja aikaa annetaan riittävästi.

Korkein hallinto-oikeus päätyi päinvastaiseen ratkaisuun tapauksessa KHO 23.5.2013/1792. Tapauksessa oli kyse hakuaikaan 3-vuotiaasta lapsesta, joka tarvitsi apua kaikessa liikkumisessa, mutta jonka henkinen kehitys oli normaalia, ja hän osasi ilmaista itseään ongelmitta suullisesti. KHO katsoi muun muassa, että kolmevuotiaat lapset eivät vielä tavanomaisesti käy sellaisissa harrastuksissa, joihin aikuinen ei tule mukaan.

Palvelutarpeen arviointi

Henkilökohtaisen avun tarve, määrä ja henkilölle parhaiten soveltuva järjestämistapa selvitetään palvelutarpeen arvioinnissa ja palvelusuunnittelussa yhteistyössä henkilön itsensä ja tarvittaessa läheisten kanssa.

Oman tahdon selvittämisessä tulee aina tarvittaessa käyttää tulkkia ja erilaisia apuvälineitä sekä tuettua päätöksentekoa.

Hallituksen esityksessä korostetaan palvelusuunnittelun merkitystä. Henkilökohtaisesta avusta päätettäessä on otettava huomioon henkilön oma mielipide ja toivomukset sekä palvelusuunnitelmassa määritelty yksilöllinen avun tarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan.

Lähtökohtana on, että palvelusuunnitelmaan kirjattuja asioita ei saa ilman perusteltua syytä sivuuttaa päätöksenteossa.

Mihin tarkoitukseen ja kuinka paljon apua voi saada?

Vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista apua voidaan myöntää:

• päivittäisiin toimiin,
• työhön ja opiskeluun,
• harrastuksiin,
• yhteiskunnallinen osallistumiseen ja
• sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen.

Päivittäisiä toimia ovat toiminnot, joita ihmiset tekevät elämässään joka päivä tai harvemmin, mutta kuitenkin toistuvasti tietyin aikavälein, kuten pukeutuminen, peseytyminen, ruoanlaitto, siivous ja muu kodinhoito, kaupassakäynti, lääkärikäynnit sekä muu asiointi.

Työ voi olla työsuhteessa tehtävän työskentelyn lisäksi yritystoimintaa. Opiskelun tulee puolestaan tähdätä johonkin tutkintoon tai ammattiin taikka vahvistaa henkilön ammattitaitoa tai työllistymisedellytyksiä. Tällaisena opiskeluna pidetään myös vammaisten valmentavaa koulutusta, eli TELMA:a (työhön ja itsenäiseen elämään valmentava koulutus) ja esimerkiksi ammatilliseen perustutkintokoulutukseen valmentavaa koulutusta TUVA:a.

Perusopetuksessa tarvittavan avustamisen järjestää vammaispalvelujen sijasta kunnan opetustoimi. Myös toisen asteen opinnoissa opetuksen järjestäjä on velvollinen järjestämään erityisopetuksessa olevan opiskelijan riittävän avustamisen, mutta jos oppilaitoksesta ei saa riittävää apua, toisen asteen opintoihin voi saada vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista apua.

Harrastuksiin, yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen myönnettävää henkilökohtaista apua kutsutaan usein vapaa-ajan avuksi. Vammainen henkilö päättää itse, mitä hän haluaa vapaa-ajallaan tehdä, ja hän on oikeutettu saamaan näihin tekemisiin tarvitsemansa henkilökohtaisen avun. Henkilökohtaista apua tulee myöntää myös ryhmämuotoisessa asumisessa asuvan vammaisen henkilön vapaa-ajan tekemisiin omassa kodissaan, jos hän ei saa niihin riittävää yksilöllistä apua asumisyksikön henkilökunnalta.

Kuinka paljon henkilökohtaista apua voi saada?

Henkilökohtaisen avun määrää arvioitaessa ratkaisevaa on vammaisen henkilön yksilöllinen avuntarve. Päivittäisiin toimiin, työhön ja opiskeluun apua tulee vammaispalvelulain mukaan järjestää siinä laajuudessa kuin se välttämättä on vammaiselle henkilölle tarpeen.

Vapaa-ajan apua on yleensä myönnettävä vähintään 30 tuntia kuukaudessa. Pienempi tuntimäärä voidaan myöntää vain henkilön hakiessa pienempää määrää tai jos on selvitetty, että suurempi tuntimäärä ei ole hänelle tarpeen. Jos taas osoitetaan henkilöllä olevan tarve 30 tuntia suuremmalle avustajatuntimäärälle kuukaudessa, hänellä on oikeus saada tätä todellista tarvettaan vastaava määrä vapaa-ajan avustajatunteja.

Palvelusuunnitelmalla ja sitä laadittaessa tehdyllä henkilön avun tarpeiden kartoituksella on suuri merkitys välttämättömän avun määrää arvioitaessa.

Lisätietoa:

Henkilökohtaisesta avusta löytyy lisätietoa ja oikeuskäytäntöä THL:n ylläpitämästä Vammaispalvelujen käsikirjasta.

Lisätietoa TELMA:sta ja TUVA:sta löydät täältä sivuiltamme sekä Opintopolusta.

Lainsäädäntö

Vammaispalvelulaki 3.4.1987/380

Henkilökohtaisen avun järjestäminen

Henkilökohtaista apua tulee järjestää vammaiselle henkilölle sopivalla tavalla.

Henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vammaista henkilöä toteuttamaan omia valintojaan. Myös henkilökohtaisen avun järjestämistavan on tuettava ja edistettävä vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja oikeutta elää yhteisössä yhdenvertaisesti muiden kanssa. Hyvinvointialueen oikeutta päättää järjestämistavasta rajaa avustettavan itsemääräämisoikeus. Päätettäessä järjestämistavasta on aina huomioitava avustettavan oma mielipide ja toivomukset sekä hänen elämäntilanteensa kokonaisuudessaan. Päätökset on aina tehtävä sosiaalihuoltolain ja sosiaalihuollon asiakaslain edellyttämällä tavalla asiakkaan etu ensisijaisesti huomioiden.

Vammaisen henkilön mielipidettä selvitettäessä on tarvittaessa kiinnitettävä huomiota myös omaisten ja läheisten käsityksiin henkilön omasta tahdosta. Avun järjestämisen ei tule kuitenkaan perustua kokonaan muiden näkemyksiin. Vammaisen henkilön oman käsityksen selvittämiseksi on apuna tarvittaessa käytettävä tulkkausta, tuettua päätöksentekoa sekä kommunikaation apuvälineitä ja -menetelmiä.

Palvelusuunnitelmalla on korostettu merkitys henkilökohtaisen avun järjestämistapaa valittaessa. Henkilön oman mielipiteen ja toiveiden sekä elämäntilanteen lisäksi on järjestämistavasta päätettäessä huomioitava palvelusuunnitelmassa määritelty yksilöllinen avun tarve.

Kolme järjestämistapaa

Henkilökohtaista apua voidaan vammaispalvelulain 8 d §:n mukaisesti järjestää kolmella tavalla, joita voidaan tarpeen tullen myös yhdistellä. Vammainen henkilö voi:

1. palkata henkilökohtaisen avustajan,
2. ostaa avustajapalvelun hyvinvojntialueen antamalla palvelusetelillä tai
3. käyttää hyvinvointialueen omana työnä tai ostopalveluna järjestämää avustajapalvelua.

Henkilökohtainen apu ei siten vaadi avustettavalta kykyä toimia avustajansa työnantajana, vaan vaihtoehtoisesti apu tulee järjestää palvelusetelin turvin, hyvinvointialueen omana työnä tai ostopalveluna, kun työnantajamalli ei tule kysymykseen.

Hyvinvointialueella ei ole velvollisuutta järjestää henkilökohtaista apua kaikilla mainituilla järjestämistavoilla. Käytännössä hyvinvointialueella tulee kuitenkin olla käytössä useampi järjestämistapa, jotta kaikille avun myöntämisedellytykset täyttäville vammaisille henkilöille voidaan järjestää henkilökohtainen apu heille sopivalla tavalla.

Palvelusetelillä, ostopalveluilla ja/tai omana työnä järjestämällä mahdollistetaan henkilökohtaisen avun saaminen, vaikkei henkilö itse olisikaan kykenevä toimimaan työnantajana. Henkilökohtaisesta avusta ja järjestämistavasta tehdään aina yksilökohtainen päätös, johon voi hakea muutosta hallinto-oikeudelta.

Työnantajamalli

Yksi mahdollinen ja yleinen tapa järjestää henkilökohtainen apu on työnantajamalli, jossa vammainen henkilö toimii avustajansa työnantajana, ja hänelle korvataan kaikki avustajan palkkaamisesta aiheutuvat välttämättömät kulut. Edellytyksenä työnantajamallille on vammaisen henkilön kyky toimia työnantajana sekä hänen valmiutensa omaan elämänhallintaan ja päätöksentekoon.

Hyvinvointialueen on tarvittaessa ohjattava ja autettava työnantajavelvoitteiden hoitamisessa. Tällainen tarvittaessa yksityiskohtainenkin neuvonta ja ohjaus voi tulla kysymykseen esimerkiksi palkka- ja vakuutusasioissa, työterveyshuollossa ja avustajan koulutuksessa. Työnantajana toimiva vammainen henkilö voi myös ulkoistaa osan työnantajavelvoitteistaan, kuten palkanmaksun, hyvinvointialueelle tai esimerkiksi tilitoimistolle.

Työnjohto-oikeutta ei kuitenkaan voida siirtää hyvinvointialueen hoidettavaksi. Työnjohto-oikeudella tarkoitetaan työnantajan oikeutta määrätä työn sisällöstä ja sen toteuttamisesta. Jollei vammainen henkilö kykene toimimaan työnantajana, on apu yleensä parempi turvata muilla järjestämistavoilla. Vammaisen lapsen huoltaja voi kuitenkin toimia lapsen puolesta avustajan työnantajana, ja myös aikuisen henkilön puolesta voi läheinen tai edunvalvoja nykyisen lainsäädännön puitteissa allekirjoittaa työsopimuksen.

Palveluseteli

Avustajapalveluiden hankkimista varten hyvinvointialue voi myöntää palvelusetelin. Palvelusetelin käyttö on vammaiselle henkilölle aina vapaaehtoista. Jos hän kieltäytyy palvelusetelin käytöstä, tulee apu järjestää muulla tavoin. Hyvinvointialue hyväksyy palveluiden tuottajat, joiden palveluja palvelusetelillä voi ostaa. Palvelusetelin arvon tulee olla kohtuullinen ja sellaiseksi mitoitettu, että sillä tosiasiassa saa hankittua päätöksessä määritellyin tavoin henkilökohtaista apua palvelusetelillä hankittavaksi päätetyn määrän.

Palvelusetelilain mukaan palveluiden tuottajan palveluiden on vastattava vähintään sitä tasoa, jota edellytetään vastaavalta hyvinvointialueen toiminnalta.

Hyvinvointialueen oma palvelu tai ostopalvelu

Hyvinvointialue voi järjestää henkilökohtaista apua omana toimintanaan tai yhteistyössä muiden hyvinvointialueiden kanssa. Hyvinvointialue voi myös ostaa henkilökohtaisen avun muulta palveluiden tuottajalta. Järjestämistapaa valittaessa tulee huomioida se, että vammaisella henkilöllä tulee olla mahdollisimman pitkälti mahdollisuus päättää avun sisällöstä. Vammaisen henkilön yksilölliset näkemykset ja tarpeet tulee huomioida palveluita järjestettäessä ja kilpailutettaessa sekä hyvinvointialueen ja palveluntuottajan sopimuksessa ja sitä toimeenpantaessa.

Hyvinvointialueella on valvontavelvollisuus koskien myös ostamiensa palveluiden laatua ja järjestämistä, eikä tätä valvontavelvollisuutta voi siirtää yksittäiselle asiakkaalle.

Kuka voi toimia henkilökohtaisena avustajana?

Henkilökohtaisena avustajana toimiminen ei edellytä tiettyä koulutusta tai muodollista pätevyyttä. Työn vaativuus kuitenkin vaihtelee, ja työ saattaa vaatia erityisosaamista. Koska henkilökohtaisen avun tarkoituksena on henkilön itsenäisen elämän tukeminen, ei omainen tai läheinen pääsääntöisesti voi toimia henkilökohtaisena avustajana.

Kuitenkin esimerkiksi niissä tapauksissa, joissa avustaminen vaatii henkilön kommunikoinnin tai vammasta johtuvien erityispiirteiden erityistä tuntemista, voi kysymykseen tulla poikkeuksellisesti myös omainen tai läheinen. Näin voi olla myös silloin, kun avun tarve voi vamman erityispiirteistä johtuen olla äkillistä, ja avun saaminen tosiasiassa estyisi, jos henkilökohtaista apua tulisi tilanteiden äkillisyydestä huolimatta ryhtyä järjestämään ulkopuolelta. Haettaessa avustajaksi nimenomaan läheistä on syytä perustella erikseen sitä, miksi tapauksessa olisi perusteita poiketa pääsäännöstä, eli ulkopuolisen henkilön käyttämisestä.

Henkilökohtainen apu on maksutonta

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksulain 4 §:n 5 kohdan mukaan henkilökohtainen apu on saajalleen maksutonta. Jos henkilökohtaista apua järjestetään palvelusuunnitelman ja yksilöhuollon päätöksen perusteella osittain kotihoidon palveluiden avulla, ovat nämä palvelut osana henkilökohtaista apua maksuttomia saajalleen.

Koska henkilökohtainen apu on maksutonta, kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut korvataan avustettavalle tai suoritetaan muulla tavalla apua järjestävän kunnan toimesta. Tällaisia välttämättömiä kuluja voivat olla esimerkiksi avustajan matkakustannukset, kun apua annetaan matkustettaessa, tai lippukustannukset silloin, kun henkilöä avustetaan pääsymaksullisessa tilaisuudessa tai tapahtumassa.

Avustajasta aiheutuvien välttämättömien kulujen korvaamisesta säädetään laissa nimenomaisesti vain työnantajamallin osalta, mutta ne tulee korvata myös järjestettäessä apua muilla järjestämistavoilla.

Lainsäädäntöä

Vammaispalvelulaki 3.4.1987/380

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksulaki 3.8.1982/734

Lisätietoa

Vammaispalvelujen käsikirja

Henkilökohtaisen avun hakeminen

Henkilökohtaista apua haetaan oman hyvinvointialueen vammaispalveluista vapaamuotoisella hakemuksella tai alueen käyttämällä hakulomakkeella. Henkilökohtaisen avun määrä määritellään palvelusuunnitelmassa. Henkilökohtaisen avun saaminen ei riipu diagnoosista. Pääsääntöisesti henkilökohtaisena avustajana ei voi toimia henkilön omainen tai muu läheinen henkilö, ellei tähän ole erityisen painavaa syytä.

Vaikeavammaisten henkilöiden henkilökohtainen apu kuuluu vammaispalvelulain mukaan hyvinvointialueen erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin, mikä tarkoittaa, että hyvinvointialueen on varattava palveluun tarvetta vastaavat määrärahat.

Henkilökohtainen apu on käyttäjälleen maksuton palvelu.

Lainsäädäntö

Vammaispalvelulaki 3.4.1987/380

Lainsäädäntö ja henkilökohtainen apu

Vammaispalvelulaki

Oikeus saada henkilökohtaista apua perustuu vammaispalvelulakiin. Henkilökohtainen apu on yksi vammaispalvelulaissa säännellyistä subjektiivisista oikeuksista, eli sen saaminen ei ole riippuvaista hyvinvointialueen määrärahoista.

Jokaisella vammaisella henkilöillä on diagnoosista riippumatta oikeus saada henkilökohtaista apua, jos hän täyttää laissa mainitut palvelun myöntämisedellytykset. Hyvinvointialueen velvollisuus järjestää henkilökohtaista apua perustuu vammaispalvelulain 8 pykälään.

Henkilökohtaisen avun sisällöstä, myöntämisedellytyksistä ja määrästä säädetään vammaispalvelulain 8 c pykälässä ja järjestämistavoista 8 d pykälässä.

Yksittäisten tiettyä palvelua koskevien pykälien lisäksi on tärkeää tuntea lain tarkoitusta koskevat säännökset. Lain tarkoitus on aina otettava huomioon silloin, kun tehdään palveluita koskevia päätöksiä. Vammaispalvelulain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä.

Vammaispalvelulain 3 pykälä asettaa hyvinvointialueelle yleisen velvollisuuden järjestää vammaispalvelut sekä sisällöltään että laajuudeltaan hyvinvointialueella esiintyvän tarpeen mukaisesti. Sen lisäksi yksittäisen vammaisen henkilön palvelut tulee järjestää siten, että vammaisen henkilön yksilöllinen avun tarve otetaan huomioon.

HE 166/2008: ”On tärkeää, että palveluja järjestettäessä kunnioitetaan vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta sekä kiinnitetään erityistä huomiota hänen vammastaan tai sairaudestaan aiheutuvaan avuntarpeeseen ja hänen yksilölliseen elämäntilanteeseensa. Tämä tarkoittaa erityisesti sosiaalihuollon asiakaslain 8 §:ssä olevien asiakkaan itsemääräämisoikeutta ja osallistumista koskevien säännösten huomioon ottamista.”

Hallituksen esitys

Hallituksen esitys antaa tulkintaohjeita lain soveltajalle. Sen lisäksi hallituksen esitys kertoo lain valmistelun taustoista ja lain tavoitteista. Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on avattu jokaisen pykälän sisältöä ja kerrottu, kuinka pykälää tulee soveltaa.

Voit lukea vammaispalvelulain henkilökohtaista apua koskevan hallituksen esityksen täältä: HE 166/2008.

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus

YK:n vammaissopimuksen keskeisenä tavoitteena on edistää vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeutta ja osallisuutta. Tavoite ilmenee erityisesti sopimuksen yleisistä periaatteista, jotka on kirjattu sopimuksen 3 artiklaan. Henkilökohtainen apu mainitaan erikseen sopimuksen 19 artiklassa ja sitä avataan tarkemmin kyseistä artiklaa koskevassa YK:n vammaiskomitean yleiskommentissa nro 5 tärkeänä itsenäistä elämää ja osallisuutta yhteisössä edistävänä palveluna. Siksi on huolehdittava siitä, että henkilökohtaista apua on riittävästi ja yhdenvertaisesti vammaisten henkilöiden saatavissa.

Perustuslaki

Perustuslain 19 pykälä velvoittaa järjestämään jokaiselle välttämättömän huolenpidon. Välttämätön huolenpito käsittää Suomen kaltaisessa valtiossa myös osallisuutta ja itsemääräämisoikeutta edistävät palvelut. Tämä on Suomessa yleisesti hyväksytty näkemys. Vammaispalvelulain mukaisilla palveluilla toteutetaan käytännössä perustuslain ja ihmisoikeussopimusten edellyttämiä oikeuksia. Viranomaisilla on perustuslain 22 pykälän mukaan velvollisuus turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Sosiaalihuollon asiakaslaki

Asiakaslain tarkoituksena on edistää asiakaslähtöisyyttä sekä asiakkaan oikeutta hyvää palveluun ja kohteluun. Asiakaslähtöisyys ja palvelun laatu muodostuvat monista eri asioista.

Asiakkaalle on ensinnäkin annettava mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen. Asiakkaan toivomukset, mielipide ja yksilölliset tarpeet tulee aina ottaa huomioon henkilökohtaista apua ja muita palveluita järjestettäessä.

Toiseksi asiakkaan edun on aina oltava ensimmäisellä sijalla silloin, kun suunnitellaan ja toteutetaan palveluita. Asiakkaan edun käsitettä on avattu tarkemmin sosiaalihuoltolaissa. Asiakkaan etua arvioitaessa tulee ottaa huomioon myös se, mikä palvelu tai järjestämistapa on henkilölle itselleen taloudellisesti edullisin.

Sosiaalihuoltolaki

Asiakkaan etu (4 §)

Asiakkaan etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimintatavat ja ratkaisut parhaiten turvaavat:

1) asiakkaan ja hänen läheistensä hyvinvoinnin

2) asiakkaan itsenäisen suoriutumisen ja omatoimisuuden vahvistumisen sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet

3) tarpeisiin nähden oikea-aikaisen, oikeanlaisen ja riittävän tuen

4) mahdollisuuden osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan

5) kielellisen, kulttuurisen sekä uskonnollisen taustan huomioimisen

6) toivomuksia, taipumuksia ja muita valmiuksia vastaavan koulutuksen, väylän työelämään sekä osallisuutta edistävän toiminnan sekä

7) asiakassuhteen luottamuksellisuuden ja yhteistoiminnan asiakkaan kanssa.

Sosiaalihuoltoa toteutettaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota erityistä tukea tarvitsevien asiakkaiden edun toteutumiseen.

Lapsen etu (5 §)

Kaikissa sosiaalihuollon toimissa, jotka koskevat lasta, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lasten kohdalla on 4 §:ssä mainittujen asioiden lisäksi kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, miten eri toimenpidevaihtoehdot ja ratkaisut parhaiten turvaavat:

1) tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin;

2) mahdollisuuden saada ymmärtämystä sekä iän ja kehitystason mukaisen huolenpidon;

3) turvallisen kasvuympäristön ja ruumiillisen sekä henkisen koskemattomuuden;

4) itsenäistymisen ja kasvamisen vastuullisuuteen.

Kolmanneksi asiakkaan itsemääräämisoikeutta tulee aina kunnioittaa. Läheiset voivat auttaa vammaisen henkilön tahdon selvittämisessä, jos hän ei ilman tukea pysty muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.

Henkilön toivomusten ja mielipiteen selvittäminen ja huomioon ottaminen liittyvät sekä palvelun laatuun että itsemääräämisoikeuden toteutumiseen.

HE 166/2008:

 ”Asiakaslain soveltaminen vammaispalveluissa merkitsee muun muassa, että vammaiselle henkilölle on annettava mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa siihen, millaisia palveluita ja tukitoimia hänelle järjestetään ja millä tavoin ne toteutetaan siten, että ne parhaiten edistävät hänen itsemääräämisoikeutensa toteutumista ja lisäävät hänen mahdollisuuksiaan toimia ja osallistua yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä.”

”Erityisesti, kun on kyse sellaisista palveluista tai tukitoimista, joilla on vaikutusta vammaisen henkilön henkilökohtaisen vapauden, yksityisyyden suojan ja itsemääräämisoikeuden toteutumiseen, on ensisijaisesti otettava huomioon vammaisen henkilön oma käsitys hänen avun- tai palveluntarpeestaan ja palveluiden järjestämistavasta.

”Edellä tarkoitettuja tilanteita liittyy muun muassa henkilökohtaisen avun ja asumiseen liittyvien palveluiden järjestämiseen.”

Lainsäädäntö

YK:n vammaissopimus, SopS 27/2016

Suomen Perustuslaki 19.6.1999/731

Vammaispalvelulaki 3.4.1987/380

Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301

Sosiaalihuollon asiakaslaki 22.9.2000/812

*

Tämän sivun tieto koskee vanhaa lainsäädäntöä. Uutta lainsäädäntöä koskeva tieto on koottu pääsivulle Tuki ja neuvot.