Onko vammaispalveluita pakko kilpailuttaa?

Teksti on julkaistu Tukiviestissä 4/2019.

Kun kunta ei halua itse tuottaa ainakaan kaikkea kuntalaisten tarvitsemaa tiettyä vammaisten henkilöiden palvelua, kuten kehitysvammalain mukaisia asumispalveluita tai vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista apua, vaan haluaa hankkia niitä yksityisiltä palveluntuottajilta, edelleen varsin usein luullaan, että palvelut on tällöin aina kilpailutettava hankintalain mukaisesti. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kunnalla on käytettävissään useita muitakin järjestämistapoja, joilla se voi hankkia palvelut palveluntuottajilta. Massaluonteinen kilpailuttaminen sopii huonosti vamman vuoksi välttämättä tarvittaviin palveluihin, jotka tulee järjestää yksilöllisten tarpeiden perusteella ja joilla on käyttäjilleen erityisen suuri merkitys, jolloin kunnan tulisi järjestää nämä palvelut muilla järjestämistavoilla.

Kunta voi ensinnäkin antaa vammaispalveluiden asiakkaalle palvelusetelin, jonka arvon on oltava sellainen, että sillä saa ilman lisämaksua asiakkaalle myönnetyn palvelun. Asiakas valitsee tällöin itse kunnan palvelusetelituottajiksi hyväksymistä palveluntuottajista mieleisensä ja sopii sen kanssa palvelusta. Asiakas on kuluttajan asemassa suhteessa palveluntuottajaan. Asiakkaalla on palvelusetelilain mukaan aina oikeus kieltäytyä palvelusetelistä, jolloin kunnan on järjestettävä hänen tarvitsemansa palvelu muulla sopivalla tavalla.

Joissain kunnissa on yleensä vielä kokeiluluonteisesti käytössä myös henkilökohtainen budjetointi yhtenä tapana järjestää vammaisten henkilöiden palveluita. Tällöin asiakas, tarvittaessa esimerkiksi läheistensä tuella, valitsee hänelle hänen palvelutarpeidensa perusteella määritellyn budjetin rajoissa palvelut, joiden hän katsoo parhaiten vastaavan tarpeisiinsa. Henkilökohtaisen budjetoinnin ideaan kuuluu, ettei hankittavien palveluiden tarvitse olla perinteisiä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita, vaan asiakas voi budjettia käyttäen esimerkiksi vaihtaa päivätoimintaa vaikkapa harrastekursseihin ja harrastusvälineiden hankintaan. Suomessa ei vielä ole laissa säädetty henkilökohtaisesta budjetoinnista, joten toistaiseksi sitä on meillä käytetty soveltaen nykyistä lainsäädäntöämme, kuten palvelusetelilakia.

Vaikka palvelun ostamiseen yksityiseltä palveluntuottajalta sovellettaisiin hankintalakia, yksittäisen vammaisen henkilön palvelu on usein mahdollista hankkia kilpailuttamisen sijasta tekemällä suorahankinta tietyltä palveluntuottajalta. Sote-palvelun suorahankinta voidaan hankintalain 110 §:n mukaan yksittäisessä tapauksessa tehdä, jos tarjouskilpailun järjestäminen tai palvelun tarjoajan vaihtaminen olisi ilmeisen kohtuutonta tai erityisen epätarkoituksenmukaista asiakkaan kannalta merkittävän hoito- tai asiakassuhteen turvaamiseksi. Nämä edellytykset täyttyvät hyvin usein silloin, kun on kyse vammaisen asiakkaan välttämättömästä pitkäaikaisesta tai toistuvasta palvelusta, kuten asumisen tuesta, henkilökohtaisesta avusta, lyhytaikaishoidosta, kuntoutuksesta tai tulkkauspalvelusta. Ottaen huomioon myös sosiaalihuoltolain ja sosiaalihuollon asiakaslain mukainen velvoite käsitellä ja ratkaista sosiaalihuoltoa koskeva asia asiakkaan etu ensisijaisesti huomioiden, kilpailutetun palvelun käyttämisen sijaan olisi suorahankinnan edellytysten täyttyessä yleensä hankittava asiakkaan näin toivoessa palvelu hänelle suorahankintana. Suorahankinnan tekeminen on harkittava ja päätettävä jokaisen asiakkaan osalta erikseen.

Myös uusia vammaisten henkilöiden palveluiden järjestämisen tapoja on kehitteillä. Esimerkiksi Kela suunnittelee ottavansa käyttöön rekisteröintimenettelyn, jolloin ehdot täyttävät palveluntuottajat voisivat ilmoittautua mukaan rekisteriin, josta asiakas valitsisi itselleen sopivan palveluntuottajan.

Kunnalla, joka ei halua tuottaa itse vammaispalveluita, on käytettävissä useita muitakin järjestämistapoja kuin kilpailuttaminen, joka sopii huonosti yksilöllisiin tarpeisiin perustuviin vammaispalveluihin.

Lisäksi vaikka päädyttäisiin kilpailuttamaan tietty vammaispalvelu, olisi asiakasnäkökulma huomioiden yleensä syytä avoimen menettelyn mukaisen tarjouskilpailun järjestämisen sijasta valita jokin muu hankintalain sallima kilpailutusmenettely, kuten puitejärjestely, jossa asiakas valitsee kilpailutetuista palveluntuottajista itselleen parhaiten sopivan. Yhden asiakkaan pitkäaikainen palvelu tulisi kilpailuttaa vain kerran, ja esimerkiksi vammaisten henkilöiden asumispalveluiden kilpailutuksissa tulisi tehdä toistaiseksi voimassa olevia hankintasopimuksia. Tätä edellyttää jo sosiaalihuoltolain 38.3 § palveluiden jatkuvuuden turvaamisesta.

Hankintalain 108 § edellyttää kilpailutettavien vammaispalveluiden asiakkaiden huomioimista hankintaprosessissa. Myös YK:n vammaissopimuksessa, hallintolaissa sekä sosiaalihuoltolaissa ja sosiaalihuollon asiakaslaissa on vammaisen asiakkaan osallisuutta edellyttäviä säännöksiä. Hankintalaki ei kuitenkaan salli palvelun käyttäjien hakea muutosta hankintapäätökseen esimerkiksi sen vuoksi, ettei heitä ole kuultu hankinnasta, vaan hankintapäätökseen voivat hakea muutosta vain palveluntuottajat. Asiakas voi tehdä lainvastaisena pitämästään kunnan menettelystä palveluita kilpailutettaessa muistutuksen sosiaalitoimen johdolle tai kantelun aluehallintovirastolle tai yleiselle laillisuusvalvojalle, kuten eduskunnan oikeusasiamiehelle. Jos tehdyn kilpailutuksen johdosta muutetaan asiakkaan palvelua koskevaa yksilöpäätöstä, siihen asiakas voi toki hakea muutosta, mutta hankintapäätöstä tällaisella muutoksenhaulla ei saa muutetuksi.

Lisätietoja:

Vammaispalvelujen käsikirja: Vammaispalvelujen järjestäminen ja hankinta

Lehti, Susanna: Asiakkaat huomioiva vammaispalvelujen hankinta: Näkökulmia hankintalainsäädännön soveltamiseen. THL Ohjaus 8/2018.

Henkilökohtainen budjetointi: henkilokohtainenbudjetointi.fi ja suunta.fi

Vammaisjärjestöjen Ei myytävänä -kansalaisaloitteen sivut: eimyytavana.fi.

 

Teksti on julkaistu Tukiviestissä 4/2019.