Milloin kehitysvammainen lapsi voi saada henkilökohtaista apua?
Teksti on julkaistu Tukiviestissä 4/2016.
Henkilökohtaista apua tulee vammaispalvelulain mukaan järjestää vaikeavammaiselle henkilölle, joka tarvitsee pitkäaikaisen tai etenevän vamman tai sairauden johdosta välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Henkilökohtaista apua voi saada päivittäisten toimien, työn ja opiskelun lisäksi myös vapaa-ajan toimintoihin kuten harrastamiseen, yhteiskunnalliseen osallistumiseen tai sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen. Lain mukaiset henkilökohtaisen avun myöntämisedellytykset täyttävällä henkilöllä on vahva subjektiivinen eli kunnan tarkoitukseen varaamista määrärahoista riippumaton oikeus saada tarvitsemansa apu.
Lapsille eli alle 18-vuotiaille henkilöille henkilökohtaista apua myönnetään useimmiten vapaa-ajan toimiin. Vapaa-ajan toimiin apua myönnetään lain mukaan lähtökohtaisesti 30 tuntia kuukaudessa, ellei vähempi tuntimäärä riitä vastaamaan henkilön avuntarpeisiin. Avustaja voidaan tarvittaessa myöntää myös esimerkiksi toisen asteen opintoihin, tai sitä voidaan käyttää yhtenä palveluna järjestettäessä lapselle palveluasumista kotiin. Perusopetuksessa ja varhaiskasvatuksessa avustamisesta huolehtivat sen sijaan koulun ja päiväkodin avustajat.
Henkilökohtaisen avun saamiselle ei ole laissa asetettu ikärajaa. Lain esitöissä todetaan kuitenkin, että henkilökohtaisen avun luonteeseen kuuluu se, että avun tarvitsijalla on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa. Jos avun ja avustamisen tarve perustuu pääosin hoivaan, hoitoon ja valvontaan, tulisi siihen vastata muulla tavoin kuin henkilökohtaisella avulla. Tämän niin kutsutun voimavaraedellytyksen kynnys on kuitenkin oikeuskäytännössä asetettu melko matalalle: lähtökohtaisesti riittää, että henkilö jollain tavoin (ei välttämättä puheella) kykenee ilmaisemaan, mitä hän haluisi avustajan kanssa tehdä.
Vammainen lapsi voi saada henkilökohtaista apua, kun hän voi itse ainakin osittain vaikuttaa ja tehdä päätöksiä omasta toiminnastaan, eikä hän ole vanhempiensa välittömän ja jatkuvan valvonnan ja hoivan tarpeessa. Arvioitaessa sitä, milloin kyseessä on vanhemmuuteen normaalisti kuuluva hoiva ja valvonta, lähtökohtana tulee pitää normaalisuusperiaatetta: apuun on oikeus, kun lapsi ei vammansa vuoksi kykene ilman toisen henkilön apua tekemään asioita, joita hänen vammattomat ikätoverinsa normaalisti jo tekevät itsenäisesti. Esimerkiksi monissa harrastusryhmissä vanhemmat eivät käy lastensa mukana enää viimeistään esikouluiästä alkaen, eivätkä myöskään vaikkapa lasten kavereiden syntymäpäivillä. Sen sijaan esimerkiksi läksyjen teossa autetaan vammasta riippumatta usein vielä isompaakin koululaista, jolloin lapsen vamma ei aseta häntä eri asemaan muiden saman ikäisten kanssa, jos hän ei saa tällaiseen toimintaa henkilökohtaista avustajaa.
Kun lapselle haetaan henkilökohtaista apua, avun saamisedellytykset tulee kategoristen ikärajojen sijaan ratkaista aina yksilöllisesti lapsen vammasta johtuvan avuntarpeen perusteella. Ratkaisut on aina tehtävä asiakkaan ja erityisesti lapsen etu ensisijaisesti huomioiden. Myös alle kouluikäisillä lapsilla voi siis tilanteesta riippuen olla oikeus saada henkilökohtainen avustaja, vaikka tuomioistuinratkaisuja näin pienten lasten osalta ei vielä juuri ole. Henkilökohtainen apu voi olla pienellekin vammaiselle lapselle erittäin tärkeä palvelu, joka auttaa toteuttamaan lapsuuden tärkeää kasvutehtävää eli vähittäistä irrottautumista ja itsenäistymistä vanhemmista ja oman persoonan kasvua ja kehittymistä.
Lisätietoa
- THL:n ylläpitämä Vammaispalvelujen käsikirja:
www.thl.fi - Vamlasin, Unicefin, Lastensuojelun Keskusliiton, THL:n ja Vammaisperheiden monitoimikeskus Jaatisen julkaisu Katsaus lasten ja nuorten henkilökohtaiseen apuun:
www.vamlas.fi
Teksti on julkaistu Tukiviestissä 4/2016.