Millaisia maksuja voi periä lapsen vamman vuoksi tarvitsemista asumispalveluista?

Kodin ulkopuolisia asumispalveluita tarvitsevat vammaiset lapset asuvat yhä useammin avohuollon asumispalveluissa. Ei ole yhdenvertaista eikä lapsen edun mukaista, jos niistä peritään huomattavasti suurempia asiakasmaksuja kuin laitoshoidosta tai lastensuojeluna järjestetystä palvelusta.

Teksti on julkaistu Tukiviestissä 2/2020.

Alaikäisille kehitysvammaisille lapsille tai nuorille, jotka eivät jostain syystä voi asua lapsuudenkodissaan, on alettu tarjota aiempaa useammin erilaisia avohuollon asumispalveluita, kuten asumista lapsille suunnatussa asumisyksikössä tai poikkeusluvalla aikuisten yksikössä. Taustalla on muun muassa Kehas-ohjelman mukainen laitosasumisen lakkauttaminen.

Lainsäädäntömme (esim. lain tasoisena voimassa oleva YK:n vammaissopimus, 19 artikla) lähtökohtana on tukea lapsen asumista omassa kodissaan tarvittaessa hyvinkin vahvoilla palveluilla. Kuitenkin kodin ulkopuolista asumisratkaisua joudutaan usein miettimään juuri siksi, ettei palveluilla tosiasiassa ole kyetty riittävästi tukemaan lasta ja perhettä.

Kehitysvammalain tai vammaispalvelulain mukaisten avohuollon asumispalveluiden maksuista säädetään sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksulaissa. Lain 4 §:n 2 ja 5 kohdat mahdollistavat maksun perimisen vain ylläpidon luonteisista asioista, eli vammasta riippumatta aiheutuvista asumisen kustannuksista. Säännösten yleisluontoisuudesta johtuen vammaisten lasten avohuollon asumisen maksuja koskevat käytännöt ovat eriytyneet. Tämä saattaa vammaisperheet asuinpaikasta riippuen keskenään eriarvoiseen asemaan.

Lapsen kodin ulkopuolisen asumisen maksujen perimisessä on ollut aikaisemmin kuntakohtaista vaihtelua. Joillain alueilla ei ole määrätty alle 16-vuotiaan vammaisen lapsen kodin ulkopuolisesta asumisesta mitään erillistä asiakasmaksua, vaan ainoastaan peritty lapsen lapsilisä ja vammaistuki, jättäen lapselle lain edellyttämä käyttövara. Pahimmillaan lähtökohtana voi olla periä vammaisten lasten asumisesta samat maksut kuin vammaiset aikuiset vastaavissa asumispalveluissa maksavat, mukaan lukien jopa vuokran, vaikka vanhempaa ei tulisi lapsen tarvitseman palvelun saamiseksi velvoittaa solmimaan vuokrasopimusta. Vammainen lapsi voi myös käytännössä saada asumistukea vasta, kun hän aikaisintaan 16-vuotiaana alkaa saada kuntoutusrahaa tai eläkettä eli tuloja, joilla hän voi elättää itseään.

Varsinkin aikuisten maksuja vastaavien maksujen perimistä alle 16-vuotiaan vammaisen lapsen asumisesta kodin ulkopuolella voidaan pitää kohtuuttomana. Jos lapselle järjestettäisiin vammaispalvelulain mukainen palveluasuminen omaan kotiin, palvelu olisi maksuton. Kotiin järjestettävää palveluasumista tarvittavilla ja soveltuvilla palveluilla (esimerkiksi henkilökohtaisella avulla, kotipalvelulla ja/tai omaishoidon tuella) ei yleensä edes tuoda perheille vaihtoehtona esiin, vaan sen saaminen edellyttää valittamista.

Perheille tulisi useissa tapauksissa edullisemmaksi, jos vammaisen lapsen kodin ulkopuolinen asuminen järjestettäisiin avohuollon palvelun sijasta pitkäaikaisena laitoshoitona, josta määrättävät maksut perustuvat asiakasmaksulain mukaisesti lapsen omiin tuloihin. Tämä voi joissain tilanteissa muodostaa väärän kannustimen vaatia palvelua järjestettäväksi laitoksessa avohuollon asumisratkaisun sijasta.

Joskus saattaisi myös olla taloudellisesti edullisempaa pyrkiä saamaan asumispalvelu järjestettyä lastensuojelulain mukaisena sijaishuollon palveluna, vaikkei perheessä olisi lastensuojelullisia olosuhteita. Lastensuojelulain perusteella järjestettävästä asumisesta ei aina peritä vanhemmilta erikseen maksuja, vaan hyvinvointialue saattaa vain periä itselleen lapsen tietyt etuudet kattamaan hoidon kustannuksia.

Jos lapsi tarvitsee vammansa vuoksi kodin ulkopuolista asumista, ei ole yhdenvertaista eikä lapsen edun mukaista, että avohuollon asumispalvelusta perittäisiin suurempia asiakasmaksuja kuin laitoshoidosta.

Koska vammaisen lapsen kodin ulkopuolisen asumisen maksuista ei ole säädetty tarkasti, eikä niistä ole selkeää oikeuskäytäntöä, kohtuulliseen maksuratkaisuun kannattaa ensisijaisesti pyrkiä neuvotteluteitse. Maksuasian voi silti tarvittaessa saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Kun kyseenalaistaa korkeiden maksujen perimistä vammaisen lapsen kodin ulkopuolisesta asumisesta, kannattaa vedota yhdenvertaisuuteen esimerkiksi laitoshoidon ja avohuollon asumispalveluiden lapsiasiakkaiden kesken sekä lapsen etuun. Lapsen edun ensisijaisuutta lasta koskevia päätöksiä tehtäessä edellytetään niin kansallisessa sosiaalihuollon lainsäädännössä kuin Suomea sitovissa YK:n vammaissopimuksessa ja lapsen oikeuksien sopimuksessa.

Maksuja määrättäessä kunnat vetoavat usein vanhempien elatusvelvollisuuteen. Kuitenkin vanhemmat yleensä osallistuvat lapsen elatukseen vahvasti myös muuton jälkeen maksaen esimerkiksi terveydenhuoltomenoja, vaatteita, harrastuksia ja kotilomien kuluja. Elatusmenot muodostuvat helposti kohtuuttomiksi, jos vanhemmat tämän lisäksi joutuvat maksamaan lapsen asumisesta vuokran ja ylläpitomaksut.

Kohtuuttomien maksujen alentamiseksi voi vedota myös asiakasmaksulain 11 §:n mukaiseen kunnan velvollisuuteen alentaa tai poistaa toimeentulon edellytyksiä vaarantavia asiakasmaksuja.

Jos lapsen asuminen kotona voisi olla mahdollista, mikäli perhe saisi tuekseen riittävän vahvat palvelut, kannattaa tarvittaessa muutoksenhaun kautta hakea näitä palveluita. Yksi ratkaisu voisi olla palveluasuminen omaan kotiin järjestettynä sellaisilla palveluilla, joista perhe tosiasiassa kokee hyötyvänsä.

Lisätietoja:

Tukiliiton nettisivut asumisesta ja vammaisen lapsen oikeuksista:

Vammaispalvelujen käsikirjan asumista (esim. vammaisen lapsen palveluasuminen) sekä asiakasmaksuja koskevat sivut:

Assistentti.infon opas palveluasumisen järjestämisestä:

www.assistentti.info/images/assistentti.info/web_palveluasumisen20jrjestminen202010.pdf

 

Teksti on julkaistu Tukiviestissä 2/2020.