Työllistyjän matkakumppani

Teksti: Heli Mustonen / Kuva: Pekka Mustonen

Valkeakosken työllisyyspalveluissa työskentelevällä Elisa Napalla on monta ammattinimikettä. Hän aloitti avotyön ohjaajana, mutta myöhemmin rinnalle ovat tulleet ohjaajan, työvalmentajan ja työhönvalmentajan nimikkeet.

”Lähtökohta on koko ajan sama”, hän sanoo. Aluksi hän ottaa asiakkaan vastaan, kaikilla aisteilla, ja tutustuu taustatietoihin. Sen jälkeen hän lähtee etsimään asiakkaan vahvuuksia.

”Kun ne on löydetty ja asetettu päämäärä, kuljen työpolkua asiakkaan kanssa yhdessä kuin se olisi omani. Omalla tarkoitan sitä valtavirtaa, missä ’kaikki’ kulkevat.”

Onnistuminen ohjaajan ja valmentajan työssä on sitä, että nimenomaan asiakas on sitoutunut tekemiseen ja on lopulta lopputulokseen tyytyväinen.

”Asiakas sitä autoa ajaa ja työhönvalmentaja istuu siinä lähellä, kuskin tarpeista riippuen.”

Ensin hän saattaa istua ihan vieressä, sen jälkeen takapenkillä ja lopulta ajelee ehkä enää vain perässä. Tavoitteena on työsuhde, luovia keinoja käyttäen, oli se päämäärä sitten lähellä tai kaukana.

Vaihtoehdot lisääntyvät

”Arki ei ole sitä, että pusketaan kaikille väkisin työsuhdetta. Joskus keskusteluissa unohtuvat yksilölliset tavoitteet ja vaarana on, että toiminnan tavoitteet menevät yksilön edelle”, Elisa Nappa sanoo.

Hän käyttää usein sanaparia vääränlaiset tavoitteet. ”Ne tarkoittavat, että asiakas ei ole valmis niihin.”

Mikä sitten on oikeaa työtä? Nappa vastaa, että vaikka asiakas menisi perinteisen palkkatyön sijaan avotyöhön tai päivätoimintaan, hän menee omasta näkökulmastaan aina töihin.

”Oikea työpaikka on hyvin suhteellinen käsite. Joku on uransa huipulla avotyössä ja se on mielestäni täysin ok. Saattaa kuitenkin olla, että kohta sama uransa huipulla ollut löytääkin uuden oven.”

Hän muistuttaa, että työelämän ja tukimuotojen monipuolistuessa vaihtoehtoja tulee lisää. Apuvälineiden, sovellusten ja mahdollisuuksien viidakosta voi yhtäkkiä löytyä uusi keino räätälöintiin ja matka jatkuu. ”Koen, että yksi tehtävistäni on tuottaa tietoa ja yhdistää sitä.”

”Välillä on myös pinnisteltävä, että pidän mieleni avoimena asiakkaan saappaissa. Yritän olla johdattelematta unelmista puhuttaessa ja yritän olla myös typistämättä niitä. Tämä on vaikeaa työtä, ja huomaan myös sen, kun teen virheen tai virheitä. Tällöin täytyy taas kohdistaa kurssia ja jatkaa.”

Ensiksi harjoitellaan

Ennen kuin sopiva työpaikka löytyy, tarvitaan harjoittelua. Se onnistuu työharjoitteluna, työkokeiluna tai avotyösopimuksella. Näiden kautta edetään tuettuun työsuhteeseen.

Asiakas voi sijoittua myös suoraan tuettuun työsuhteeseen – eteneminen riippuu asiakkaan tilanteesta ja tavoitteista. Työelämä opettaa ja näyttää nopeasti, jos pitää vielä miettiä joitakin kohtia omassa osaamisessa tai suhtautumisessa. Näissä tilanteissa työhönvalmentajat ovat erittäin tärkeitä.

”Jos asiaa katsellaan työtä tekevän kannalta, avotyö suojaa työntekijää eniten. Se on työelämään tutustumista, eikä työnantaja voi olettaa, että avotyössä oleva korvaa vakituisen työntekijän. Jos ja kun avotyö ajetaan alas, menetelmiä ja keinoja jää vähän harjoitteluun avoimilla työmarkkinoilla”, Nappa sanoo.

Hänen mielestään kaikkien kohdalla työsuhde ei ole ensisijainen vaihtoehto tai työtä ei kerta kaikkiaan löydy. ”Toivoisin työhöni vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia yrittää toimia paremmin.”

Jos asiakkaalla on edellytyksiä työsuhteeseen, sen pitää Elisa Napan mielestä lopulta näkyä työsuhteen lisäksi myös asiakkaan tuloissa. ”Usein kannattaa hyväksyä se alin TES-sopimuksen palkkaluokka ja edetä pikkuhiljaa palkankorotukseen, kun edellytykset täyttyvät.”

Moni lähtee liikkeelle harjoittelijan palkalla, mutta palkka nousee työkokemuksen ja osaamisen myötä.

Palkkatyöpaikkoja ja työnantajia ei ole kuitenkaan helppoa löytää. ”Minulla ei ole aikaa tehdä markkinointityötä, mutta olisi hauskaa, jos joku tekisi sitä puolestani. Vinkkaisi, että hei, sinä työnantaja, tiesitkö, että myös erityistä tukea tarvitsevat etsivät töitä.”

Harva työnantaja esimerkiksi tietää, että työllistäessä pystyy hakemaan TE-toimiston myöntämää työolosuhteitten järjestelytukea. ”Sitä haetaan käytännössä tosi vähän.”

Kansalaisuuden kaipuu

Työtä etsiessään jokainen meistä on elämänhistoriansa summa, niin myös kehitysvammainen ihminen.

”Asiakkaani voi olla valveutunut ja isoilla tavoitteilla varustettu. Hän voi olla hyvin valmis työelämään ja saanut eväitä siihen esimerkiksi kotoa. Osa taas on ehkä elänyt suojattua elämää, eikä osaa asettaa toiveita tai tavoitteita, vaikka olisi taitojakin”, sanoo Elisa Nappa.

Yksi asia kuitenkin yhdistää useimpia: tarve olla vähemmän yksinäinen, vähemmän tuuliajolla ja vähemmän irrallinen. ”Me kaikki haluamme olla osa yhteisöä ja ryhmää. Haluamme saada päivittäisen kontaktin johonkin.”

Kehitysvamma ei poista kansalaisuuden ja kuntalaisuuden toiveita, eikä kaipuuta ammatti-identiteettiin.

”Yritän tukea parhaani mukaan sijoittumisessa työelämään. Keskeistä on pilkkoa työelämä pieniin osiin ja rakentaa siitä asiakkaalle sopiva kokonaisuus. Pilkon myös asiakkaan osaamisen ja realistisen suunnitelman osiin, ja katson, mitä kohtia pitää tukea tai harjoitella. Tarvitsemme tähän aikaa ja yhteistyötä.”

Nappa korostaa, että kaikki perustuu ymmärtämiseen: asiakkaan on ymmärrettävä missä hän on, mitä hän on tekemässä ja miksi. ”Samalla kun asiakas toimii, minä toimin taustalla ottamassa selvää ja kartoitan mahdollisuuksia.”

Iso osa työstä on yhteistyötä palvelujärjestelmien kanssa. Elisa Nappa pyrkii luomaan verkostoja itselleen, jotta asiakkaan polku alkaisi näkyä myös siellä. Esimerkiksi Kelan, TE-hallinnon, verottajan ja ammattiliittojen kanssa yhteistyö vaatii oikea-aikaisuutta ja tietotaitoa, jota asiakkaalla harvemmin on.

Lähi-ihmisen tuki kantaa

Elisa Napan mukaan lähi-ihmisten tuella on valtava merkitys, kun rakennetaan itsenäistä elämää.

”Heiltä tarvitaan avointa ja luottavaista yhteistyötä ammattilaisten kanssa. Ymmärrän, että vanhempien tehtävä on suojella. Työhönvalmentaja ei voi puolestaan olla niin suojaava, hänen tehtävänsä on toinen.”

Elisa Napan omalla veljellä on kehitysvamma, ja se on jättänyt jälkensä työotteeseen.

”Omakohtaisuus on osa minua, ja varmasti sekä heikkouteni että vahvuuteni. Välillä olisi mukavampaa tuntea vähemmän. Toisaalta pystyn toimimaan palvelujärjestelmissä tunnistaen solmukohtia etukäteen.”

Nappa vertaa oikean paikan löytämistä kakkureseptiin. Kakkupohja sisältää asiakkaan lähtökohdat, toiveet ja päämäärän. Taikinaan sekoitetaan työnantajan tavoitteet ja työpaikan olosuhteet. Sitten kaadetaan lähi-ihmisen myönteisestä vaikutusvaltapussista jauhoja.

”Kun vielä lisätään riittävästi harjoittelua ja toistoja, uunista putkahtaa usein onnistunut kakku.”

Työhönvalmentajaa tarvitaan joka käänteessä: hän opettelee työn vaatimukset ensin itse ja kouluttaa vasta sitten asiakkaansa työhön. Sen jälkeen hän käy pitkin matkaa varmistamassa, että asiat sujuvat.

Napan mukaan joskus työpaikoilla voisi olla enemmänkin rohkeutta kysyä, mitä tehdä pulmatilanteissa.

”Työhönvalmentajalla pitää olla kykyä tulkita myös asiakkaansa käytöstä ja viestejä. Työpaikalla voi hiljaisesti muhia ’möykky’, josta kukaan ei tohdi puhua ja joka kaipaa selvittämistä.”

Ei alisteta, eikä ylistetä

Työnantajan on hyvä tiedostaa, että kehitysvammainen työntekijä tarvitsee toistoa ja aikaa ymmärtämiseen. Tarvitaan aikaa myös kantapään kautta oppimiseen.

”Me harjoittelemme sitä, että pystymme olemaan työpaikalla niin kuin muutkin. Tarvitsemme tukea ymmärtämiseen ja opimme virheiden kautta kuten muutkin. Kehitysvammaisella ihmisellä lähtökohdat ovat kuitenkin erilaisia ja oppiminen hitaampaa.”

Samalla on realistista hyväksyä, että ei ole olemassa ”hyväntekeväisyystyöpaikkoja”. Harvalla työpaikalla on myöskään ohjauskokemusta, kun henkilöstöön palkataan erityistä tukea tarvitseva.

Jos Elisa Nappa voisi heilauttaa taikasauvaa, olisi olemassa valmennuskeskuksia, joissa valmennettaisiin työnhakijoita työelämää varten. Voitaisiin myös järjestää koulutuksia niitä kortteja varten, joita työpaikat vaativat, kuten vaikka hygieniapassikoulutuksia.

”Kaikki työtä hakevat törmäävät tähän. Työpaikoilla arvostetaan tutkintoja ja todistuksia. Myös video-CV:n tekeminen olisi mahtavaa! Me teemme nytkin kyllä CV:n, mutta emme videolle.”

Julkiselta keskustelulta Elisa Nappa toivoo, että ihmistä ei sen enempää alistettaisi kuin ylistettäisi kehitysvamman perusteella. Kehitysvammaiseen ihmiseen voidaan suhtautua kuin kaikkiin muihinkin.

”Kukaan ei ole maskotti, eikä objekti. Asiakkaani eivät itse ajattele olevansa mitään erityistä. Toisaalta kukaan ei ole myöskään stara siksi, että hänellä on kehitysvamma.”

Hän muistuttaa, että meissä kaikissa on jotain ”vikaa”.

”Voisimme saada jonkun diagnoosin itse kukin, jos meitä jokaista katsottaisiin samanlaisen suurennuslasin kanssa. Riittää, kun ollaan kiinnostuneita toisistamme.”

 

Isoin kynnys oli itsenäisen työmatkan aloittamisessa

Marjo Saviniemi, 29, käy avotyössä kerran viikossa, parin tunnin verran. Hän harjoittelee siivoustyön eri työvaiheita. Marjon mukaan kesällä alkanut työ on mukavaa. Esimerkiksi pintojen pyyhintä ja ovenripojen puhdistus sekä desinfiointi sujuvat tarkasti ja ohjeiden mukaan.

Työnkuva on räätälöity ja ammatillisia työotteita on käyty läpi työhönvalmentajan kanssa. Lisäksi työvaiheet löytyvät sekä valokuvina että puhuttuina ohjeina kommunikaatiotabletilta, joka kulkee matkassa.

”Marjo keskittyy töissä täysin työntekoon, eikä tule kiusausta alkaa seurustella muiden kanssa, vaikka paikalla olisi tuttujakin. Työt tehdään kunnolla”, työhönvalmentaja Elisa Nappa kehuu.

Marjo Saviniemi on valmistunut Aitoon koulutuskeskuksesta kotitalous- ja kuluttajapalvelulinjalta vuonna 2010. Hän on asunut viitisen vuotta itsenäisesti omassa asunnossa.

Itsenäinen arki mahdollistuu monen eri tahon yhteistyöllä. Tiimiin kuuluvat Marjon vanhemmat, tuetun asumisen ohjaaja, työhönvalmentaja ja henkilökohtainen avustaja. Myös työpajalla, jossa Marjo käy kolmena päivänä viikossa, on oma tärkeä paikkansa arjenhallinta- ja työelämätaitojen harjaannuttamisessa.

Nykyinen avotyöpaikka on Marjolle kolmas työtaitojen treenauspaikka. Varsinainen työsuhde ei ole juuri nyt hänen henkilökohtainen päämääränsä.

”Maikulle itselleen varmaan tärkeintä on työssäkäynti ja se oma juttu. Viisi vuotta ollaan kuljettu yhdessä tätä matkaa ja koko ajan on menty eteenpäin. Jokainen avotyö on mahdollistanut jotakin uutta, ja ne on räätälöity tavoitteiden mukaan.”

Yli uskaltamisen kynnyksen

Marjo ja Elisa ovat suunnitelleet, että tulevaisuudessa Marjo käy ehkä useampana päivänä viikossa avotyössä. Siivoustöiden lisäksi hän voi laajentaa harjoitteluaan keittiötöihin.

Sitä ennen hän ehtii kuitenkin katsoa monet jaksot animaatiosarja Winx-klubia netistä, sillä vaikka avotyö mukavaa onkin, ei se maagisia keijutyttöjä voita. ”Osaan Winx-tanssinkin”, hän hymyilee.

Nykyisen avotyön ympärille on rakennettu itsenäisen liikkumisen harjoittelu. Päätavoitteena on kokonaisuuden hallitseminen, ei avotyö itsessään.

Työmatkaa on treenattu järjestelmällisesti. Päämääränä on itsenäinen kulkeminen aamulla kotoa työpaikalle ja töiden jälkeen syömään työpajalle. Kun harjoittelu alkoi syksyllä, alku oli haastava: Marjon piti ylittää yksin lähtemisen ja uskaltamisen kynnys. Kun sen yli päästiin, on voitu opetella liikennesääntöjä, liikennevaloja ja risteyksissä kulkemista. Turvallisuus on kaiken lähtökohta.

”Matka menee nyt nopeasti”, sanoo Marjo 1,8 kilometrin matkasta kotoa avotyöpaikalle.

Toistaiseksi Elisa on kulkenut Marjon kanssa töihin. Reitti on rytmitetty erilaisten ”pysäkkien” mukaan.

”Sanoin Maikun äidillekin, että Maikku saattaa ajatella kulkevansa yksin, mutta olen siinä jossakin lähistöllä ja näen, miten menee.”

Kävellen tehty reissu vahvistaa itsetuntoa ja kokemusta siitä, että voi, osaa ja pystyy. Vastuu itsestä ja omasta kulkemisesta kasvattaa kykyä luottaa omiin taitoihin.

Työmatka kelpaa myös suoritukseksi liikuntakalenteriin ja pitää yllä fyysistä kuntoa siinä missä Marjon harrastukset, keilailu ja lenkkeily.

”Toki hän käyttää itsenäisesti myös taksia, jos joskus se on tarpeen. Itsenäinen bussinkäyttö on yksi tavoite, mutta ei vielä ajankohtainen”, Elisa Nappa arvioi.

Hänen tehtävänsä on olla lähellä silloin, kun asiakas sitä tarvitsee. Osa hänen asiakkaistaan harjoittelee bussinkäyttöä niin, että mennään valmentajan kanssa vaihe vaiheelta. ”Lopulta se tarkoittaa sitä, että ajan henkilöautolla bussin perässä ja varmistan taustalta, että homma sujuu”, hän hymyilee.