Suomessa Denis on turvassa
Ukrainalainen Victoria Lishchuk pakeni keväällä kehitysvammaisen poikansa kanssa Venäjän hyökkäyssotaa. Vaihtoehtona oli jäädä Ukrainan maaseudulle, josta lääkkeet uhkasivat loppua ja sairaalaan oli mahdoton lähteä. Nyt perhe on turvassa Jyväskylässä, ja Denis on päässyt ensimmäisen kerran elämässään kouluun.
Helmikuun 24. päivä Victoria Lishchuk heräsi miehensä kanssa pamahdukseen, joka mullisti perheen elämän.
”Kuvittelimme, että joku ajoi kolarin, mutta sitten räjähti uudelleen”, Lishchuk muistelee.
Pariskunta nousi katsomaan, mitä ihmettä ulkona tapahtuu. Horisontissa näkyi tulta ja savua.
Lishchuk tarkisti, että 8-vuotias Denis-poika nukkui rauhassa sängyssään, kaivoi puhelimensa esiin ja alkoi soitella perheen ystäville ja tutuille. Moni ystävistä oli itsekin hämillään, mutta lopulta joku osasi kertoa, että Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan.
Perhe asui Bila Tserkvan kaupungissa, alle sadan kilometrin päässä Kiovasta. Victorian mieleen vyöryivät isoäidin tarinat siitä, miten sama kaupunki oli toisessa maailmansodassa tuhottu raunioiksi.
”Tiesin, että meidän olisi paettava niin pian kuin mahdollista.”
Lishchukit soittivat maaseudulla asuvalle ystävälleen, joka lupasi majoittaa perheen luokseen. Victorian aviomies lähti apteekkiin hakemaan Denisille lääkkeitä ja jätti Victorian kotiin pakkaamaan.
”Heittelin laukkuumme hädissäni käsittämättömiä tavaroita. Mukaan tuli esimerkiksi pariton kenkä, ja vasta perillä tajusin, etten ollut ottanut itselleni ollenkaan vaihtovaatteita”, Lishchuk kertoo.
Pelottava pakomatka
Aviomies tuntui viipyvän apteekissa ikuisuuden. Kaaokseen ajautuneen kaupungin kadut olivat tukossa, ja apteekki oli täynnä pakomatkaan valmistautuvia ihmisiä. Lopulta eteisen ovelta kuului odotettu kolina.
Osa miehistä jäi kaupunkiin puolustamaan kotejaan, mutta Lishchuk onnistui houkuttelemaan oman miehensä mukaan maaseudulle.
”Totesin, että hän on minulle ja Denisille paljon asuntoa ja tavaroita tärkeämpi.”
Victoria Lishchuk muistaa ikuisesti hetken, jona hän kantoi Denisin ystävänsä autoon. Mies sulloi peräkonttiin perheen matkalaukun ja Denisin pienen pyörätuolin. Sen jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen.
Ajomatka ystävän luokse oli kuin katastrofielokuvasta. Sotilaat pysäyttelivät autoja ja tarkastivat ihmisten henkilötietoja. Kolareita näytti sattuneen kaikkialla.
”Denis ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu ja oli selvästi peloissaan. Mutta niin olimme me kaikki muutkin”, Lishchuk kertoo.
Pakko lähteä Ukrainasta
Perhe ehti asua ystävän luona maaseudulla kaksi viikkoa ennen kuin infektioille altis Denis sairastui keuhkokuumeeseen.
”Ymmärsin, että sairaalaan emme missään tapauksessa voi lähteä”, Lishchuk kertoo.
Kiovassa lastensairaalan potilaat joutuivat jatkuvasti pakenemaan kaupungin pommituksia, ja vain pari päivää aiemmin uutiset olivat täyttyneet Mariupolin pommitetun lastensairaalan kuvista.
Denisin tuttu lääkäri suostui onneksi kirjoittamaan vahvan antibioottireseptin puhelimessa, ja Victorian sisko osasi antaa lääkkeen Denisille suoraan suoneen.
Tapaus sai Lishchukin kuitenkin ymmärtämään, että sairaalahoitoa usein tarvitseva poika ei olisi turvassa Ukrainassa.
Erityislasten keskustelupalstoilla äidit kertoivat, että myös monet välttämättömät lääkkeet uhkasivat loppua apteekeista.
”Yhtä Denisin lääkettä näytti olevan saatavilla enää Kiovassa, mutta sinne ei voinut turvallisesti mennä”, Lishchuk kertoo.
Vaikka Denis ei ymmärtänyt sotaa, hän aisti selvästi, että ympärillä olevat aikuiset olivat ahdistuneita ja peloissaan.
”Tuntui kamalalta katsoa, miten nauravainen poika muuttui hiljaiseksi, ja lakkasi vaatimasta asioita itselleen.”
Ihmiset suosittelivat Suomea
Lishchuk julkaisi Facebookissa kuvan itsestään ja Denisistä ja kysyi, mihin paljon tukea tarvitsevan kehitysvammaisen lapsen kanssa kannattaisi Ukrainasta paeta.
”Lähes kaikki kommentoijat suosittelivat Suomea”, hän kertoo.
Perhe päätti, että lääketeollisuudessa työskentelevän isän olisi viisainta jäädä Ukrainaan tekemään tärkeää työtään. Denisin ja Victorian täytyisi siis selvitä matkasta ilman häntä.
Lishchuk ahmi sosiaalisesta mediasta muiden pakoon lähteneiden ukrainalaisten tarinoita ja tajusi, että hän ei pärjäisi Denisin kanssa hälyisässä vastaanottokeskuksessa tai koulun liikuntasaliin rakennetussa makuusalissa.
”Tein uuden somepostauksen, jossa etsin meille Suomesta perhettä, jonka luokse voisimme tulla heti lentokentältä. Kerroin rehellisesti, että meistä olisi Denisin erityistarpeiden takia paljon vaivaa, ja Denis saattaisi tarvita sairaalahoitoa heti Suomeen päästyään”, Lishchuk kertoo.
Jyväskylästä löytyi saksalais-suomalainen pariskunta, jossa mies oli lääkäri ja vaimolla oli kokemusta erityislapsista. Heidän oma kotinsa ei ollut Denisille riittävän esteetön, mutta vaimon äidillä oli Jyväskylässä omakotitalo, jossa olisi hyvin tilaa vielä kahdelle.
Lämmin vastaanotto Suomessa
Victorian ystävä suunnitteli pakomatkan, joka kulki Ukrainasta ensin Romaniaan ja sieltä Helsingin kautta Jyväskylään.
”Lento Helsinkiin oli Denisin kanssa vaikea, mutta selvisimme”, Lishchuk huokaa.
Jyväskylässä vastaanotto oli onneksi lämmin.
”Tuntui melkein siltä kuin olisin muuttanut omien isovanhempieni luokse. Pariskunta, joka kutsui meidät Jyväskylään on auttanut kaikessa ja opastanut, mitä palveluita Denisille Suomessa kuuluu.”
Alun perin Lishchuk toivoi, että voisi palata Denisin kanssa kotiin Ukrainaan viimeistään parin kuukauden kuluttua. Pian kävi kuitenkin selväksi, että sota ei loppuisi pitkään aikaan.
”Ajatus omaan kotiin muuttamisesta pelotti, mutta ymmärsin, ettemme voi asua toisten nurkissa ikuisesti.”
Koti paikallisen yhdistyksen avulla
Lishchuk tiesi, että moni ukrainalainen oli saanut Suomesta kodin Punaisen Ristin kautta. Heille sopivan kodin löytyminen ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä Denisin apuvälineet veivät paljon tilaa, ja asunnon oli oltava kaikin puolin esteetön.
Lopulta paikallinen ihmisoikeusaktivisti keksi soittaa Keski-Suomen Kehitysvammaisten Tuki ry:n varapuheenjohtajalle Helena Koskimiehelle. Läheltä Jyväskylän keskustaa löytyi yhdistyksen omistama esteetön kaksio, joka sattumalta oli tyhjillään juuri valmistuneen remontin jäljiltä.
”Saimme Helenasta ja hänen miehestään myös tärkeät ihmiset arkeemme. Hekin ovat huolehtineet, että meillä on kaikki mitä tarvitsemme, ja Helenan mies on auttanut, jos en ole itse selvinnyt jostain perinteisestä miestentyöstä”, Lishchuk kertoo.
Ensimmäistä kertaa kouluun
Jyväskylässä 8-vuotias Denis on päässyt elämänsä ensimmäisen kerran kouluun. Paljon tukea tarvitseville lapsille tarkoitetussa Valteri-koulu Onervassa hänelle on tarjolla sekä opetusta että iltapäivätoimintaa, ja Victorialla on ollut ensimmäisen kerran Denisin syntymän jälkeen mahdollisuus tehdä päivisin jotain itsekseen.
”Ukrainassa kävimme Denisin kanssa tutustumassa erityislapsille tarkoitettuun päiväkotiin, mutta siellä lapsen olisi pitänyt pystyä esimerkiksi istumaan pitkiä aikoja itsenäisesti”, Lishchuk kertoo.
Opetusta Denis olisi alkanut saada Ukrainassa tänä syksynä kaksi tuntia päivässä, mutta se olisi tarkoittanut, että Victorian ja Denisin olisi pitänyt käydä koulussa yhdessä, koska lapsille ei ollut tarjolla avustajia.
Jyväskylässä Denis on ehtinyt käydä koulua vasta kolme kuukautta, mutta Lishchuk huomaa hänessä jo nyt valtavan muutoksen.
”Minä olen osannut lukea Denisin tarpeita niin hyvin, että hänen ei ole juuri tarvinnut kommunikoida. Koulun myötä kommunikointi on lisääntynyt ja parantunut kotonakin valtavasti.”
Denis itse on nauttinut selvästi siitä, että saa viettää päivänsä muiden lasten kanssa.
”Hän on aina rakastanut lapsia. Vauvanakin Denis hymyili ensimmäisen kerran toiselle vauvalle lastensairaalan käytävällä”, Lishchuk kertoo.
Toiveena jäädä Suomeen
Ajatus Ukrainaan palaamisesta on alkanut tuntua lähes mahdottomalta.
”Olisi kamalaa ottaa Denis pois koulusta, kun olen nähnyt, miten hyvää se hänelle tekee. Suomessa Denisille on tarjolla tukea myös sitten, kun olen itse liian vanha huolehtimaan hänestä”, Lishchuk miettii.
Päätös jäädä ei ole kuitenkaan helppo. Tällä hetkellä perheen isä pystyy osallistumaan vaimonsa ja poikansa arkeen vain videopuheluiden välityksellä. Jos hänkin tulisi Suomeen, perheen molemmat aikuiset joutuisivat aloittamaan työuransa alusta.
”Olemme kumpikin koulutukseltamme kemiantekniikan insinöörejä, mutta ukrainalaisista tutkinnoistamme ei ole täällä hyötyä.”
Omat unelmansa Lishchuk on jo muovannut niin, että ne sallisivat perheen jäädä Suomeen. Hän opiskelee Jyväskylässä suomea ja haaveissa on työ henkilökohtaisena avustajana.
Unelmien lisäksi mielessä on kuitenkin myös paljon huolia. Victorian kolme veljeä taistelevat kotimaassa Ukrainan vapauden puolesta, ja lähellä lentokenttää sijaitsevassa teollisuuslaitoksessa työskentelevä aviomies on jatkuvasti vaarassa.
”Jaksan Denisin avulla”, Lishchuk toteaa vakavana.
”On pakko jaksaa ja on pakko rakastaa uutta kotikaupunkia, kun vieressä on oma rakas lapsi, jonka tiedän olevan täällä turvassa.”
*Lahjoita Ukrainan kehitysvammaisille ihmisille ja heidän perheilleen helposti Tukiliiton keräyksen kautta!
Artikkeli julkaistaan myös Tukiviestissä 3 /2022.