Sota mullisti Timurin arjen
Suomeen paennut perhe kertoo, että elämä erityislapsen kanssa oli Ukrainassa vaativaa jo ennen sotaa.
Alina ja Vitali Smahliuk pakenivat Ukrainasta 9-vuotiaan vammaisen Timur– eli Tim-poikansa kanssa heti sodan alussa.
Heidän kotinsa sijaitsi Ukrainan keskiosassa Kamiansken kaupungissa. Kun läheistä Dnipron lentokenttää alettiin pommittaa, he tekivät nopean päätöksen lähteä Vitalin siskon luokse Lviviin läntiseen Ukrainaan.
Matka oli hidas ja vaivalloinen, sillä liikkeellä oli paljon pakenevia ihmisiä. Kolme päivää matkattuaan Smahliukin perhe saapui Lviviin, missä he viettivät yönsä pommisuojassa. Huonosti nukkuvan ja levottoman pojan kanssa se oli vaikeaa.
”Tim kuuli sireenien äänet ensimmäisenä. Hän pelkäsi mennä ulos”, vanhemmat kertovat.
Alina ja Vitali ymmärsivät, ettei sota loppuisi muutamassa päivässä. Alina oli vakuuttunut, että Pohjoismaat olisivat paras paikka. Perhe päättikin jättää sodan ruhjoman kotimaansa ja paeta Suomeen. Vammaisen lapsen isänä Vitali saattoi lähteä maasta perheensä mukana.
Perhe saapui Puolan kautta Suomeen lopulta 13. maaliskuuta. Facebookista Alina löysi henkilön, joka tarjosi kakkosasuntonsa perheen käyttöön. Perhe haki Suomesta tilapäistä suojelua, ja se myönnettiin huhtikuun puolivälissä.
”Haluamme kiittää kaikkia, jotka ovat auttaneet meitä”, Alina toteaa.
Hänen mukaansa olo on lähinnä epätodellinen.
”On käsittämätöntä, että maamme on sodassa ja me pakolaisia. Joudumme aloittamaan nollasta. Meillä ei ole juuri säästöjä, koska olen ollut kotona Timin kanssa”, Alina huokaa.
Inkluusio ei toteutunut
Alina Smahliuk huomasi Timin kehitysviiveen tämän ollessa kaksivuotias. Lapsi ei reagoinut nimeensä eikä ymmärtänyt puhetta. Nelivuotiaana Timillä diagnosoitiin erityisen tuen tarve ja autismi. Diagnoosin myötä perhe sai noin 30 euroa tukea kuukaudessa.
Tim sai paikan erityislasten päiväkodista. Siellä ei kuitenkaan löydetty sopivia keinoja hänen tukemisekseen. Alina-äiti jäikin pois töistä hoitaakseen Timiä kotona.
Koulun Tim aloitti 8-vuotiaana tavallisessa luokassa inklusiivisessa opetuksessa.
“Ajatus oli hyvä, mutta toteutus ei valitettavasti vastannut suunnitelmia”, Alina toteaa.
Käytännössä koululla ei ollut tarpeeksi resursseja eikä opettajilla valmiuksia opettaa erityislapsia. Alina tunsi masentuvansa, koska ei osannut auttaa Timiä tarpeeksi.
”Tim ei osaa lukea tai kirjoittaa. Hän hahmottaa kirjaimet kuvina. Hän kuitenkin muistaa hyvin asioita ja on taitava piirtämään”, Alina kertoo ja näyttää Timin hienoja piirustuksia.
Sota vei tutut ympäriltä
Toisena kouluvuotena arki alkoi tuttujen rutiinien ansiosta sujua paremmin. Sitten sota syttyi 24. helmikuuta tänä vuonna.
Kuten monelle erityislapselle, myös Timille kaikenlaiset muutokset ovat vaikeita. Nyt hänen elämänsä on mullistunut kokonaan: koti, kieli, kulttuuri ja ihmiset ympärillä ovat vaihtuneet. Vain äiti ja isä ovat mukana.
”Huutaminen ja lyöminen ovat lisääntyneet. Tim ikävöi isoäitejään, jotka jäivät Ukrainaan. Pelkäämme heidän ja muiden sukulaistemme ja ystäviemme puolesta joka päivä.”
Ohjelmoinnin maisterikoulutuksen suorittanut Alina haluaisi aloittaa työnhaun mahdollisimman pian, mutta ensin Timin on päästävä kouluun. Projektipäällikkönä työskennellyt Vitali puolestaan tahtoo oppia lisää englantia, jotta voi hakea töitä Suomesta. Jos Timille löytyy hyvä koulu ja opettaja, perhe harkitsee asettumista Suomeen.
”Tärkeintä meille on Timin hyvinvointi.”
Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 2 / 2022. Lehden teemana oli Muutosten aika.