Sittenkin toivoa
Marion Karimi perusti kodin, jossa elää 48 hylättyä vammaista lasta. Heidän seurassaan kipu oman veljen muistosta hellittää edes hieman. Tukiliiton keräys auttoi Marionia ja hänen lastenkotinsa lapsia saamaan puhdasta vettä.
”Minulla oli isoveli, jota rakastin mutta jota en pystynyt pelastamaan. Siksi minun täytyy pelastaa muita”, Marion Karimi sanoo.
Olemme Jujan syrjäseudulla, noin tunnin ajomatkan päässä Kenian pääkaupungista Nairobista. Matkalla määränpäähän tiet kävivät yhä kapeammiksi, ja karttaohjeista huolimatta jouduimme kysymään tietä kyläläisiltä. Viimein löytyivät lastenkoti Hope and Faith, sen perustaja Marion Karimi ja 48 lasta.
Sekä paljon toivoa ja uskoa.
Aamutoimien jälkeen suurin osa lapsista on kokoontunut yhteistilaan, jossa syödään ja vietetään aikaa yhdessä. Jotkut ovat jääneet makuusaleihin lepäilemään. Pikkuruinen Regina, 6, joka löytyi viime kesänä vakavasti nälkiintyneenä. Joel, 11, joka on joskus syönyt sormensa ja kätensä syville haavoille. Dylan, 4, jonka päänahka oli täynnä selittämättömiä haavoja, kun viranomaiset toivat hänet tänne.
Lastenkotiin tuodaan lapsia kaukaakin eri puolilta Keniaa. Joskus viranomaiset tuovat lapsia, jotka on jätetty yksin kerjäämään Nairobin kaduille.
Regina, Joel, Dylan ja heidän toverinsa lastenkodissa ovat onnekkaita. Täällä arvet paranevat hiljalleen.
Vankina vessassa 14 vuotta
Stephen-isoveljen muisteleminen tuo kyyneleet Marion Karimin silmiin, mutta hän haluaa kertoa. Mikään ei muutu, ellei asioista puhuta.
Veli oli syvästi autistinen, minkä Marion ymmärtää nyt. Ei ”hullu” niin kuin ihmiset tuolloin sanoivat.
”Vanhempamme lukitsivat hänet pieneen maalattiaiseen vessaan, ja siellä hän vietti koko elämänsä eli 14 vuotta. Kun joku muu kävi vessassa, veli sidottiin ulkopuolelle puuhun kuin eläin.”
Vuotta nuorempi Marion yritti salaa auttaa: vei veljelle ruokaa ja vietti aikaa vessassa. Vanhemmat kurittivat, jos hän jäi kiinni veljen hoitamisesta.
”Olin 13-vuotias, kun minut lähetettiin pois tätini luo. Sitten tuli tieto veljen kuolemasta.”
Kukaan ei kertonut, miten veli menehtyi. Sinnikäs kyseleminen ainoastaan suututti vanhemmat. Tuolloin saadut mustelmat ovat parantuneet kauan sitten, mutta Marionin murtuneeseen sormeen jäi pysyvä kulma.
”Aina kun näen sormeni, muistan Stephenin.”
Lapsuudenperhe eli maalla Merun seudulla perinteisessä yhteisössä. Suureen perheeseen kuului yhteensä kahden eri äidin 20 lasta.
”Me olimme yhteisössämme hylkiöitä. Ihmiset uskoivat, että vammaisen lapsen syntymä on paha merkki tai rangaistus pahoista teoista. Vanhempani pelkäsivät, että me siskot emme pääse naimisiin, jos veli elää.”
Hiljalleen tieto veljen kohtalosta kulkeutui Marionin korviin.
”Ihmiset puhuvat, ja lopulta puheesta suodattuu totuus. Tiedän, että Stephen tapettiin.”
Hän tietää myös, että monilla vammaisilla lapsilla on ollut perinteisissä yhteisöissä samankaltainen kohtalo. Lapsi viedään metsään ja jätetään sinne.
Kun veli oli poissa, siskot viettivät häitään. Marion päätti opiskella ja viettää loppuelämänsä vammaisten lasten kanssa.
Ovi auki kaikille
Hope and Faith -kotiin päätyy monenlaisia lapsia. Osalla on kehitysvamma tai autismikirjoa, joillakin cp- tai aistivammoja tai polion tuottamia vaurioita.
”Koskaan en sano, että enää ei mahdu”, Marion Karimi kertoo.
Täällä ei ainoastaan jäädä henkiin, vaan voimistutaan ja kuntoudutaan.
”Meiltä lähtee neljä lasta tavalliseen kouluun joka aamu. Yksi heistä käytti ennen pyörätuolia mutta liikkuu nyt omin jaloin.”
Hope and Faith on Kenian valtion virallisesti rekisteröimä lastenkoti, johon viranomaiset ohjaavat lapsia. Mitään julkista tukea lastenkoti ei kuitenkaan saa.
Suomalaissilmin yhtälö on käsittämätön. Jokainen 48 lapsesta tarvitsee hoivaa, ruokaa, puhtaita vaatteita ja sängyn – monet lisäksi epilepsia- ja muita lääkkeitä, pyörätuoleja, vaippoja ja muita hygieniatarvikkeita.
Marionin apuna on neljä työntekijää. Tällä kokoonpanolla hoidetaan lapset ja lisäksi siivotaan, pestään pyykki käsin, kokataan sekä huolehditaan takapihan vihannesmaasta, joka tuottaa osan ruuasta.
”Työ on jotain vapaaehtoistyön ja palkkatyön väliltä. Kaikki työntekijäni ovat perheellisiä ja tarvitsevat jotain, mutta paljon en pysty maksamaan.”
Kaikkea on rimaa hipoen tarpeeksi – tai sitten ei. Kun tekee tiukkaa, improvisoidaan: esimerkiksi leikataan lumpuista kestovaippoja.
Aiemmin kuntoutusterapeutti kävi säännöllisesti. Mutta kun yksi maksusuoritus jäi väliin, terapeutti ilmoitti, ettei tule enää. Nyt Marion etsii uutta. Lisäksi hän etsii jotakuta, joka osaisi korjata käyttökelvottomaksi kuluneita pyörätuoleja.
Haaveena vedensuodatin
Ilman yksityisiä lahjoittajia korttitalo kaatuisi. Muutaman uskollisen tukijan avulla lastenkoti selvisi jopa korona-ajasta, joka karkotti paikalliset tukijat.
Nyt ihmiset ovat onneksi palanneet. Muutaman tunnin vierailuni aikana lastenkodissa ehti piipahtaa kaksi lahjoituksia tuonutta kylänmiestä: toinen kantoi riisisäkkiä, toinen laatikollista vaippoja. Yhden makuusalin nurkassa on kasassa kymmeniä patjoja. Ne ovat lahjoitus patjatehtaalta.
Aiemmin vesi kannettiin kilometrien päästä, mutta muutama vuosi sitten saatiin lahjoituksen avulla oma kaivo. Juomavesi täytyy edelleen ostaa, eikä lahjoitukseksi saatu pyykkikone kestä suodattamatonta vettä, joten pyykit pitää yhä pestä käsin. Kaivo on kuitenkin suuri helpotus. Ennen kaikkea se mahdollistaa omat viljelykset.
”Vedensuodatin vapauttaisi pyykkäämiseen kuluvan ajan lasten tukemiseen ja hoivaamiseen”, Marion haaveilee.
Suodattimen hinta, noin 8 000 euroa, on vain pyörryttävän korkea.
Jotkut ovat ihmetelleet Marionille lasten koulupukuja, mutta valinta on tehty tarkoituksellisesti.
”Kaikki kenialaislapset käyttävät koulupukuja. Univormut ovat myös lahjoittajille viesti siitä, että emme halua näille lapsille käyttökelvottomia lumppuja vaan arvokkuutta.”
Marion Karimi kirjoittaa paljon kirjeitä kirkoille ja säätiöille, jotka voisivat auttaa.
”Tavallaan kerjään. Mutta en tunne kerjääväni, koska teen kaiken lasten puolesta.”
Tavoitteena oma kylä
Valmistuttuaan erityisopettajaksi nuori Marion Karimi opetti pari vuotta valtion koulussa, mutta työ ei tuntunut sydämessä oikealta. Muisto veljen kohtalosta vaati enemmän.
Ensimmäisen lastenkotinsa Marion perusti vuonna 2006 Kasaranin kuntaan vuokratontille. Jujaan hän päätyi, kun sai täältä lahjoituksena omaa maata. Rakentamisvaiheeseen antoi vauhtia esiintyminen kenialaisella Hope TV -kanavalla. Marion kertoi työstään, ja katsojia kannustettiin lahjoituksiin nettisivuston kautta.
Nyt lahjoitusmaalle on hiljalleen noussut rakennusten kehä ja niiden suojainen sisäpiha. Oleskelutilan lisäksi käytössä ovat keittiö, pyykkitupa ja kolme makuusalia. Ulkohuussin lisäksi on kaksi viemärivessaa: yksi työntekijöille ja yksi lapsille.
Lisäksi parhaillaan on rakenteilla esteetön wc. Suihkuja on yksi, mutta useimmat lapset pestään sängyissään.
Lastenkodin lisäksi Marion Karimi on perustanut Jujaan autististen lasten erityiskoulun, jota käy tällä hetkellä yhdeksän oppilasta.
”Nämä lapset elävät omissa perheissään, ja perheet maksavat koulusta pientä maksua. Koulumaksuilla pystymme vähän helpottamaan myös Hope and Faithin taloutta”, Marion kertoo.
Jonain päivänä hän haluaisi lisää maata.
”Rakentaisin pienen kylän, jossa aikuiset vammaiset ihmiset voisivat elää perheyhteisöissä, saada ammatillista ja elämäntaitoja tukevaa koulutusta sekä ennen kaikkea tehdä työtä.”
Ideoita Euroopasta
Marion toivoo pystyvänsä vaikuttamaan ihmisten käsityksiin vammaisuudesta.
”Yritän auttaa ihmisiä ymmärtämään, että vammaisten lasten koulunkäyntiä kannattaa tukea. Ennen kaikkea yritän vaikuttaa siihen, etteivät vanhemmat enää hylkäisi lapsiaan.”
Hän tietää, että vammaisuus tuottaa edelleen perheille ristiriitoja ja välirikkoja.
”Miehet syyttävät vaimojaan ja jättävät perheensä. Euroopassa on toisin, mutta täällä yhteiskunta ei auta. Perheet ovat itsensä varassa.”
Marion Karimi on kerran osallistunut vammaisuutta käsitelleeseen konferenssiin Saksassa ja kuuli paljon muiden maiden käytännöistä.
”Opin uusia asioita esimerkiksi kommunikaatiosta ilman sanoja ja näin erityistuoleja. Näitä ideoita olen yrittänyt täällä soveltaa.”
Lastenkodissa ei ole kuvakommunikaation välineitä, mutta viittomia käytetään.
”Kaikkien kanssa kyllä ymmärrämme toisiamme, mutta se perustuu tuntemiseen.”
Äskettäin Marion on rekisteröinyt Hope and Faithin vapaaehtoistyöntekijöiden kansainväliseen vaihto-ohjelmaan. Kun toiminta saadaan käynnistettyä, Jujassa saatetaan ehkä vielä joskus nähdä myös suomalaisia vapaaehtoisia.
Anteeksianto oli mahdollinen
Marion Karimi oli naimaton nainen aloittaessaan työnsä. Myöhemmin tielle on osunut mies, joka jakaa saman arvomaailman.
”Hän on uskonmies ja pappi. Kun omat voimani loppuvat, hän rukoilee puolestani. Sitten jaksan taas.”
Perheeseen kuuluu kolme teini-ikäistä lasta – kaksi biologista ja yksi adoptoitu – ja vielä neljäs iltatähti, joka löytyi hylättynä vauvana kaksi vuotta sitten.
Isot lapset käyvät usein lastenkodissa auttamassa.
”He pitävät näitä lapsia sisarinaan.”
Jotkut Hope and Faithin asukkaat ovat jo aikuistuneet. Mutta pois ei tarvitse lähteä, ellei ole paikkaa, johon mennä.
Marionin molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Äiti sairasteli viimeiset vuodet, ja Marion hoivasi häntä. Juuri ennen kuolemaansa äiti sanoi tärkeät sanat: ”Pidät minusta huolta niin kuin olisit voinut pitää veljestäsi. Anteeksi, kun et saanut mahdollisuutta.”
”Minä annoin anteeksi äidille”, Marion sanoo.
Isä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen, eikä puhumiseen ollut mahdollisuutta.
Marion auttaa lapsia, mutta hänestä tuntuu, että lapset auttavat häntä enemmän.
”Veljen muisto ei katoa, mutta näiden lasten seurassa kaipaus helpottaa, edes vähän.”
Jutussa käytetään lapsista vain etunimeä, koska sukunimet eivät ole tiedossa.
Juttu on julkaistu alun perin Tukiviesti 3/2022 -lehdessä.
Kiitos lahjoittajille!
Jos Hope and Faith saisi omaan kaivoonsa vedensuodattimen, elämä lastenkodissa helpottuisi monin tavoin. Kaivovettä voisi käyttää juomavetenä, eikä sitä tarvitsisi enää ostaa.
Lastenkoti on aiemmin saanut lahjoituksena ison pesukoneen, mutta pyykki pestään yhä käsin, koska kone ei kestä suodattamatonta vettä. Vedensuodatin vapauttaisi pyykkäämiseen kuluvan ajan.
Teknisesti järkevä ja käyttökustannuksiltaan edullisin aurinkoenergialla toimiva vedenkäsittely-suodatinkoneisto maksaisi asennustöineen noin 8000 euroa. Hankinta on lastenkodille mahdoton, mutta yhdessä voimme muuttaa sen mahdolliseksi. Käynnistimme keräyksen verkko-osoitteessa Puhdasta vettä vammaisten orpokotiin Keniaan | Kehitysvammaisten Tukiliitto ry. Vain muutamassa päivässä koko keräyssumma (8000 euroa) oli koossa.
Marion lähettää suomalaisille ystäville JÄTTIMÄISEN KIITOKSEN ja niin lähettää tämän jutun kirjoittajakin! Kerron myöhemmin, miten ja milloin kaivon suodatinjärjestelmä asennetaan. Ja etenkin kerron, miten puhdas vesi muuttaa Hope and Faith -lastenkodin lasten elämää.
Avun toimittaa perille Water for the World, yhteiskunnallinen yritys, joka tarjoaa vesiratkaisuja haavoittuvassa asemassa eläville ihmisille, jotka kärsivät veden puutteesta. Teknisen toteutuksen lisäksi yritys toimii linkkinä avuntarvitsijoiden ja rahoittajien välillä.
”Yhteisöllisyys kannattelee suurinta osaa maailman vammaisista ihmisistä”
MILLAINEN ON VAMMAISEN IHMISEN kohtalo nyky-Keniassa? Vieläkö ihmiset pitävät vammaisen lapsen syntymistä kirouksena tai pahana merkkinä? Vieläkö lapsia piilotellaan, hylätään ja tapetaan?
Ei ja kyllä.
”Sellainen ajattelu on hyvin kaukaista kaupunkien koulutetuille ihmisille, mutta maaseudulla yhä todellisuutta, etenkin tietyissä heimoyhteisöissä”, tiivistää Tansanian Arushassa väitöskirjaansa viimeistelevä Virpi Mesiäislehto.
Keniassa elää perheitä, jotka rakastavat syvästi omia vammaisia lapsiaan ja tekevät kaikkensa, jotta nämä saisivat tarvitsemansa tuen ja tulevaisuuden.
Samaan aikaan toisaalla vammaisia lapsia hylätään. Joskus vanhemmat eivät yksinkertaisesti pysty huolehtimaan lapsistaan, joskus taustalla on vammaisuuteen liittyviä vanhoja uskomuksia.
Tutkimustiedon mukaan lasten rituaalimurhia tapahtuu yhä. Joissain yhteisöissä ajatellaan esimerkiksi, että vammaiset lapset ovat ihmisen ja käärmeen – tai pahan hengen – välimuotoja. ”Käärmelapsen” uskotaan tuottavan huonoa onnea ja siksi lasta on autettava palaamaan aitoon muotoonsa, metsään. Kun lapsi sitten katoaa, hänen selitetään jatkavan elämäänsä käärmeenä.
Vaikka perinteiset uskomukset altistavat väkivallalle ja hyväksikäytölle, Virpi Mesiäislehto muistuttaa, että maalaisyhteisöt eivät silti aina ole huonoja paikkoja vammaisille ihmisille.
”Usein unohdamme, että juuri yhteisöllisyys ja epäviralliset hoivaverkostot kannattelevat suurinta osaa maailman vammaisista ihmisistä.”
VÄITÖSKIRJASSAAN VIRPI MESIÄISLEHTO käsittelee vammaisten tyttöjen seksuaaliterveyteen, sukupuolittuneeseen väkivaltaan sekä palvelujen ja tiedon saavutettavuuteen liittyviä kysymyksiä. Tiivis yhteistyö tansanialaisten vammaisten ihmisten ja vammaisjärjestöjen kanssa on auttanut häntä ymmärtämään myös ajattelutapojen perustavanlaatuisia eroja.
”Meillä vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä lähestytään vahvasti ihmisoikeusperustaisesti. Isossa osassa maailmaa tätä pidetään kapeana ja yksipuolisena viitekehyksenä, jossa yhteisöllisyyden merkitys katoaa.”
Virpi Mesiäislehto korostaa, että ihmisoikeussopimukset ovat vieneet asioita oikeaan suuntaan, etenkin kehittyneissä maissa. Ne ovat muuttaneet paradigman ja tehneet vammaisesta ihmisestä subjektin.
”Paradigmaan sisältyy kuitenkin oletus yksilöstä, joka kykenee vaatimaan oikeuksiaan. Kuitenkin globaalin etelän olosuhteissa, joissa erityisesti vaikeasti vammaiset ihmiset kohtaavat ylitsepääsemättömiä haasteita, tämä vammaiseen ihmiseen kohdistuva vaatimus on monille aivan liian suuri.”
Kenia ratifioi YK:n vammaissopimuksen vuonna 2008. Tutkijan mukaan tämä ei tuonut suurta lohtua ihmisille, jotka elävät päivästä toiseen hyvin haavoittuvaisessa asemassa.
Rikkaan pohjoisen vammaisliike on tehnyt pesäeroa hyväntekeväisyyteen, syystä. Ihmiset eivät halua olla hyväntekeväisyyden kohteita, vaan täysivaltaisia, osallisia ja yhteisölleen tarpeellisia.
Virpi Mesiäislehto näkee yksilökeskeisen lähestymistavan vastapainona itäafrikkalaisen todellisuuden, jossa keskinäinen hyväntekeminen on yhteisöjen tärkein liima.
”Ne, jotka pystyvät auttamaan, auttavat. Ajattelutapa ei ole ongelmaton, mutta silti vapaaehtoinen epäsymmetria on afrikkalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Sitä tarvitsevat yhtä paljon auttajat kuin autettavat.”
Muistan riisi- ja vaippasäkkejä kantaneet kylänmiehet Marion Karimin lastenkodin pihalla. He pystyivät auttamaan, he auttoivat.