Rajatapaukset

Teksti: Merja Määttänen / Kuva: Mika Aalto-Setälä

”Piiloon jäävien määrää voi vain kuvitella”

Kuntoutuslääkäri Raija Kerätär arvioi, että Suomessa saattaa olla jopa tuhansia lievästi kehitysvammaisia ihmisiä ilman diagnoosia. Hän on työskennellyt työttömien työkyvyn arvioinnissa 20 vuotta ja kartoittanut väitöskirjassaan syrjäytyneitä nuoria.

Kiinnostus aihetta kohtaan heräsi hämmästyksestä. Miksi pitkäaikaistyöttömien jonoissa on ihmisiä, joilla on selvä kehitysvamma? Tutkimus ja kokemus ovat vahvistaneet käsitystä siitä, että ilman diagnoosia jääneet kehitysvammaiset helposti syrjäytyvät.

”Heidän on vaikea hahmottaa omaa tilannettaan tai etsiä vaikeuksiinsa ratkaisuja”, Kerätär sanoo.

Suomessa on diagnosoitu noin 25 000 lievää kehitysvammaa. Moni heistä jää tukipalveluiden ulkopuolelle kokonaan, osa saa diagnoosin vasta aikuisena. Kerättären mukaan alueelliset erot ovat suuria.

”Esimerkiksi Lapissa aikuiset eivät käytännössä saa kehitysvammadiagnooseja, koska heitä ei tutkita. Piiloon jäävien määrää voi vain kuvitella, kun esimerkiksi Oulun seudulla puolet uusista lievän kehitysvamman diagnooseista tehdään aikuisille ja yläasteikäisille.”

Aikuisena saatu kehitysvammadiagnoosi on oma prosessinsa. Monille tiukka paikka, mutta myös helpotus. ”Diagnoosi tuo oikeuden tukeen ja toimeentuloon, ja asumisen tuki mahdollistaa vihdoin itsenäisen elämän.”

Kerätär on huomannut, että koulussa ja kouluterveydenhuollossa lievää kehitysvammaa ei välttämättä tunnisteta. Kun oppilaalla on vaikeuksia, opetusta vain mukautetaan niin, että koulusta pääsee läpi.

”Monia on lapsena tutkittu, mutta kouluiässä seuranta on katkennut. Terveydenhuolto ei saisi jättää asiaa koulun varaan.”

Eniten Kerätärtä surettavat tilanteet, joissa vanhempien vastahanka on estänyt lapsen tutkimisen ajoissa. Hän epäilee, että taustalta löytyy häpeää ja omaa kyvyttömyyttä hyväksyä tilanne.

”Heille haluan sanoa, että diagnoosin selvittäminen kannattaa. Sen avulla lapsi voi saada ajoissa tukea, kuntoutusta ja terapiaa. Emme saisi vaatia ihmisiltä liikaa. Monia diagnoosia vaille jääneitä on koko elämän ahdistanut tunne siitä, että heidän pitäisi olla jotain, mitä he eivät kerta kaikkiaan ole.”

 

”Luokasta tunnistaa aina sen tyypin, joka joutuu vankilaan”

Suomessa arvioidaan olevan puoli miljoonaa ihmistä, joiden lukutaito alittaa nyky-yhteiskunnan vaatimukset. He eivät kykene opiskelemaan, eivätkä selviä virastojen lomakkeista ilman apua.

Aleksis Salusjärvi opettaa tekstitaitoja heikosti lukeville nuorille yläkoulun erityisopetuksessa ja vankiloissa Uudenmaan alueella. Hänen tuntumansa on, että suurin vaara joutua vankilaan on heillä, jotka eivät pärjää. Usein taustalla on oppimisvaikeuksia ja erilaisia neuropsykologisia ongelmia. Kun tämä yhdistyy vaikeisiin kotioloihin ja päihdeongelmiin, reitti on auki.

”Suurin osa vankilaan päätyvistä nuorista on riskinottajatyyppejä ja hyviä suustaan. Pieni vähemmistö on sellaisia, joilla voi olla lievän kehitysvamman kaltainen tilanne. He ovat usein hiljaisia ja vetäytyviä – samoja tyyppejä, jotka joutuivat helposti kiusatuiksi jo lastenkodissa ja koulussa.”

Juuri heitä on Salusjärven mukaan kaikkein vaikeinta auttaa. ”He ovat koko elämänsä opiskelleet keinoja näytellä, että ymmärtävät silloinkin, kun eivät ymmärrä.”

Hahmotuksen ja abstraktin ajattelun ongelmat paljastuvat kirjallisten tehtävien kautta, mutta auttaminen on mahdollista vasta, kun luottamus on syntynyt. Sen rakentaminen on hidasta, kun itsetunto on miinuksen puolella.

”Vankilaan päätyvä nuori on epäonnistumisten veteraani. Hän on jo mokannut oman elämänsä lisäksi monta muuta elämää.”

Vankilassa on mahdollisuus uuteen alkuun, jos löytyy halua ja kykyä sitoutua. Salusjärven mukaan etenkin nuortenosastoilla työskentelee päteviä ammattilaisia ja ihmisiä osataan auttaa.

Jotain on kuitenkin mennyt pahasti pieleen, jos ongelmiin tartutaan vasta siellä.

”Luokasta tunnistaa aina sen tyypin, joka joutuu vankilaan. Ei olisi mikään temppu estää sitä. Meillä on vain halun puute. Tunnistaminen ei riitä, ei myöskään toimivan menetelmän olemassaolo. Yhteiskunnalla pitäisi olla halu käyttää sitä.”

 

”Suurin huoli on hiljaisista miehistä”

Jari Karhulla on takanaan 18 vuotta vankilatuomioita ja 30 vuotta päihdeongelmia. Hän muistaa monia surullisia tapauksia vankilavuosiensa varrelta. Sellaisia, joille olisi kuulunut kehitysvammadiagnoosi.

”Älyllinen haaste näkyi jokapäiväisessä toiminnassa kaikin tavoin. Raadollisessa vankilamaailmassa he joutuivat porukan pelleiksi, jatkuvan pilkan ja ivan kohteiksi.”

Muiden vankien lisäksi Karhu muistaa nuoria vartijoita, jotka kiusasivat mukana, muka leikin varjolla. Toisaalta vankilayhteisö osoitti armollisuutensa.

”Monet niin sanotut korkean profiilin vangit ovat yllättävän fiksuja ja monilla heistä ei ole päihdeongelmaa kuten muilla siellä. Jotkut ottivat alakynteen joutuneita siipiensä suojaan. He näkivät, että nämä eivät olleet vankilassa pelkästään omien valintojensa seurauksena.”

Sallitut ja kielletyt ongelmat

Jari Karhu on yksi Silta-Valmennuksen koordinaattori Reijo Kypärän asiakkaista. Tavalliseen elämään -palvelu rakentaa vankilasta siltaa kuntoutuksen ja asumispalvelujen kautta kouluun ja työhön.

Kypärän parinkymmenen työvuoden aikana vapauttamisyksikön läpi on kulkenut noin tuhat vankia.

”Vastaan tulee myös sellaisia, joista näkee heti, että lievän kehitysvamman kaltaiset vaikeudet ovat tuoneet isoja esteitä elämään.”

Päihdeongelmat ovat vankilassa niin yleisiä, että ne myös yleensä tunnistetaan ja tunnustetaan. Sen sijaan mielenterveysongelmiin ja varsinkin ymmärryksen ongelmiin liittyy häpeää ja peittelyn tarvetta.

”Väärissä porukoissa oppii peittelemään heikkouksiaan kovilla keinoilla”, sanoo Kypärä.

Karhun ja Kypärän mukaan päihdepiireissä pyörii ihmisiä, joiden ymmärryksen vammasta on vaikea sanoa, mikä johtuu mistäkin. Vankila ei yleensä katkaise kierrettä, vaan pahentaa sitä.

”Muistan vankila-ajoilta kokonaisen ehjän vuoden, jonka aikana käytin huumeita joka päivä. Jotkut tutustuvat huumeisiin vasta vankilassa ja vapautumisen hetkellä järkyttyvät, kun tajuavat jääneensä koukkuun”, Jari Karhu sanoo.

Riskit periytyvät, monin tavoin. Suomessa syntyy vuosittain 600–3000 äidin päihteidenkäytön vaurioittamaa vauvaa. Tarkkaa määrää ei tiedetä, sillä alkoholin aiheuttamat sikiövauriot ovat huonosti diagnosoitu ilmiö. Erityisen haastavaa on lievien vaurioiden tunnistaminen.

Tähän liittyy Reijo Kypärän tuntuman mukaan yksi väliinputoamismiina. Päihdeperheissä lapsen lievä kehitysvamma saattaa jäädä havaitsematta, kun tukitoimissa keskitytään lastensuojeluun. Lapset sijoitetaan laitoksiin, vailla diagnoosia. Silloin tie vankilaan on aika suora.

Polku vankilasta siviilielämään on mutkaisempi, kenelle hyvänsä, eikä ymmärryksen vaikeus helpota asiaa. Kun avustavat työt häviävät yhteiskunnasta, reitti käy yhä ahtaammaksi. Reijo Kypärän mukaan digitaalinen nykymaailma on monille mahdoton. ”Kun käsi tärisee hiirellä, ei selviä Kelan tai työvoimatoimiston lomakkeista.”

Vankeinhoidossa pätee normaali kuvio: kovaääniset huomataan. Suurin huoli Kypärällä on ”hiljaisista miehistä”, jotka jäävät helpoimmin palvelujen ulkopuolelle.

”Heidän kanssaan on käytävä kotona muistuttamassa siitä, että sinun täytyy siivota. Ja jos nämä tyypit heittää töihin tai kouluun ilman tukea, he vain juoksevat karkuun. Ongelmiin voi päästä kiinni vain, jos tukemiseen voi käyttää riittävän pitkän ajan.”

Valon puolelle

Jari Karhulla on hyvä ote uudesta, raittiista alusta. Hän sai kierteen poikki pohjakosketuksen kautta. Muutama vuosi sitten hän oli niin uupunut vankiloihin ja itseensä, että päätti tehdä elämästään lopun. Onnistuikin pysäyttämään sydämensä yli minuutiksi, mutta joutui elvytettynä palaamaan elävien kirjoihin.

”Silloin päätin, että jotain parempaa täytyy olla.”

Viimeisen tuomionsa aikana hän kuuli Silta-Valmennuksesta ja tarttui tilaisuuteen, ensin koevapauden ja sitten vapaaehtoisen siviilikuntoutuksen kautta. Takana on nyt puoli vuotta lähihoitajaopintoja. Koulun pääsykokeen hän läpäisi toiseksi parhaana ja sai soveltuvuuskokeesta täydet pisteet. Kaiken jälkeen onnistuminen tuntui ihmeeltä.

”Voin sittenkin pärjätä jossain.”

Yhden harjoittelujakson hän suoritti kehitysvammaisten aikuisten Iltalinjalla-kohtaamispaikassa Tampereella. Työ heidän kanssaan on Karhun mukaan intensiivistä – ja äärettömän palkitsevaa.

”He ovat mahtavia, rehellisiä, lämpimiä ja suoria tyyppejä, joiden palaute on aina totta. Niin sanotuilla normaaleilla ihmisillä olisi paljon oppimista heiltä.”

Karhun silmät aukesivat myös sille, miten rajoitettua elämää monet kehitysvammaiset ihmiset elävät, muusta yhteiskunnasta unohdettuina.

”He elävät samaa ulkopuolisuutta, jota olen itse niin paljon tuntenut omien ongelmieni vuoksi. Ja silti heissä on se valtava rakkaus ja ilo. He osaavat iloita pienistä asioista niin kuin minä iloitsen jokaisesta raittiista päivästä.”

Diagnoosiseulan läpi karkaa monia, joilla on kehitysvamman kaltainen tuen tarve. Minne katoavat he, jotka eivät päädy palveluiden piiriin? Työttömyysjonoihin, vankiloihin, näkymättömiin? #väliinputoamisia

”Vankila voi olla armoton paikka”

Diagnoosia vaille jääneet eivät ole vankiloiden ainoa väliinputoajaryhmä. Tuomioitaan suorittaa myös ihmisiä, joilla on kehitysvammadiagnoosi.

Rikoslain mukaan syylliseksi todettu henkilö tuomitaan rangaistukseen, ellei hän ole syyntakeeton. Syyntakeettomuus tarkoittaa, että henkilö ei tekohetkellä kykene esimerkiksi mielisairauden tai ”syvän vajaamielisyyden” vuoksi ymmärtämään tekonsa luonnetta ja merkitystä, tai ei pysty säätelemään tekojaan. Syyntakeettomaksi arvioitu päätyy hoitoon.

Alentunut syyntakeisuus tarkoittaa, että tekijän kyky ymmärtää tekonsa luonnetta tai säädellä käyttäytymistään on merkittävästi alentunut. Tällöin henkilö tuomitaan yleensä rangaistukseen. Käytännössä lievästi kehitysvammainen rikoksesta tuomittu päätyy hoidon sijasta vankilaan.

Myös vankeinhoidon ammattilaisia mietityttää, onko vankila silloin oikea paikka.

”Vankila on armoton sellaiselle, jolla ei ole kovin hyvä ymmärrys omista oikeuksistaan. Täällä on suuri vaara joutua rahallisesti tai muuten hyväksikäytetyksi”, pohtii Sulkavan vankilassa työskentelevä erityisohjaaja Ulrika Soikkeli.

Kyse on myös resursseista. ”Me olemme vankeinhoidon ammattilaisia, emme kehitysvamma-alan. Täällä on vaikea huomioida kehitysvammaan liittyviä yksilöllisiä tarpeita.”

Eri tutkimusten mukaan kolmasosalla tai puolella suomalaisvangeista on merkittäviä vaikeuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa (lähteitä muun muassa Rikosseuraamuslaitos, Kriminaalihuollon tukisäätiö). Noin neljäsosalla vangeista on tutkimusten mukaan ADHD, mikä on kymmenkertainen määrä muuhun aikuisväestöön nähden. Arvio on epätarkka siksikin, että vain osalla on diagnoosi.

Ulrika Soikkelin mukaan niin kehitysvamman kuin autismikirjon alidiagnosointi näkyy vankilassa vahvasti.

”Ja kuitenkin näillä asioilla on todella syrjäyttävä vaikutus.”

Tavallinen reitti vankilaan kulkee päihteiden kautta omaisuus- tai väkivaltarikoksiin.

”Täällä näkee, että on täysin mahdollista pudota kaikkien turvaverkkojen läpi aikuisuuteen ilman, että tuen tarve tunnistetaan”, hän sanoo.

Vankilassa palataan alkuun ja perusasioihin: miten tässä maailmassa ollaan ja käyttäydytään, miten hoidetaan arjen asiat. Vapautumisprosessi noudattaa samaa kaavaa diagnoosiin katsomatta. Mahdollisuutta koevapauteen tarjotaan, jos edellytykset täyttyvät. Se on mahdollisuus kotiutua siviiliin, tuetusti. Tilastot kertovat, että onnistuessaan se vähentää huomattavasti riskiä palata.

Tilastojen mukaan 40 prosenttia vangeista on ensikertalaisia. Heistä 60 prosenttia ei palaa vankilaan. Vain pieni osa jää kierteeseen.

”Rikosseuraamuslaitos uskoo ihmisen mahdollisuuteen muuttaa omaa elämäänsä. Moni myös tekee sen.”

 

”Kyky ymmärtää on myös ihmisoikeuskysymys”

Kielentutkija, dosentti Päivi Rainò on käynnistämässä yliopistolehtori, dosentti Seija Pekkalan kanssa tutkimushanketta, joka tarkastelee rikostaustaisten nuorten aikuisten puheen, kielen ja vuorovaikutuksen vaikeuksia ja puheterapiaa osana kuntoutusta.

Rainò on Silta-Valmennuksen entinen tutkimuspäällikkö, joka toimii nyt Humanistisen ammattikorkeakoulun tutkijana. Tutkimushankkeeseen motivoi pitkän työuran aikana vahvistunut havainto: vankien käytös tulkitaan usein kurittomuudeksi silloinkin, kun taustalla on vaikeus ymmärtää ohjeita ja sääntöjä.

Vaikka vankeinhoidossa puhutaan kielellisistä vaikeuksista, jotain jää katveeseen. ”Suomessa tunnetaan lukemisen ja kirjoittamisen vaikeudet, samoin puhevamma tai erilaiset käytösongelmat. Me emme kuitenkaan tunnista kunnolla puheen ymmärtämisen vaikeuksia.”

Iso-Britannian vankiloissa tähän on havahduttu ja työntekijöitä koulutetaan kohtaamaan ihmisiä, joilla on ymmärryksen vamma. Siellä on havaittu myös se, että moni ei ymmärrä oikeusistuimien käyttämää kieltä ja esimerkiksi omaa tuomiotaan.

”Ihmisten kyky ymmärtää toisiaan on kielitieteen suuri kysymys. Tässä se on myös ihmisoikeuskysymys”, Rainò sanoo.

Hän puhuu inhimillisen vuorovaikutuksen normaaleista vaistoista. Kun ihminen havaitsee, että toisella on vaikeuksia pysyä kärryillä, on vaistomaista sopeuttaa, hidastaa ja selkeyttää ilmaisuaan. Joskus vaistot voivat mennä rikki, kun vuorovaikutusta hallitsee roolien ja valta-asetelmien tuottama automatiikka.

”Esimerkiksi simputus voi olla pientä, mutta hyvin haavoittavaa.”

Tutkimusten perusteella tiedetään, että kun kielellisistä vaikeuksista kärsinyt lapsi saa varhain tukea ja kuntoutusta, hän joutuu harvemmin syrjäpoluille kuin ilman tukea jäänyt. Rainòn mielestä tärkein avain on tuen tarpeen tunnistaminen.

”Ihmisiä voi auttaa, mutta tarve täytyy ensin tunnistaa. Ilmiö ei todellakaan koske vain vankiloita. Sama näkyy kaikkialla, mutta meillä pitäisi olla kansalaistaitoa havaita se.”

 

”Auttakaa näitä ihmisiä”

Setlementti Tampereen Voimavirta-toiminta tarjoaa erityistä tukea tarvitseville kehitysvammaisille nuorille ja nuorille aikuisille vapaa-ajan toimintaa. Käytännössä ”Olkkariin” päätyy hyvin erilaisia nuoria.

Ohjaajat Eveliina Honkamäki ja Helvi Hellsten arvelevat, että noin 70 prosentilla kävijöistä on kehitysvamma. Joillain on muuta tuen tarvetta, neuropsykologisia oireita tai oppimisen haasteita. Viime aikoina mukaan on tullut myös nuoria, joita he kutsuvat lempinimellä ”pipopääjengi”. Osalla on jokin diagnoosi, osalla ei.

”He eivät erotu katukuvassa, mutta tipahtavat opiskelu- ja työelämästä ja tavallisille nuorille tarkoitetusta nuorisotoiminnasta. He eivät mielestään ole missään nimessä vammaisia, eikä kehitysvammaisille tarkoitettu tuki tavoita heitä”, Eveliina Honkamäki sanoo.

Kun haluaa olla niin kuin muut, haluaa myös mennä baariin ja käyttää päihteitä. Ongelmat kasautuvat ja päihteidenkäyttö saa vallan, ja elämänhallinta pettää. Honkamäen ja Hellstenin mukaan osa joutuu hyväksikäytetyiksi taloudellisesti tai ihmissuhteissa. Varsinkin tytöt kohtaavat seksuaalista hyväksikäyttöä. Jotkut Voimavirran nuorista ovat ehtineet kärsiä vankilatuomion tai jäädä kiinni rikoksista.

Hellstenille ja Honkamäelle nuoret uskoutuvat: kertovat itsestään ja elämästään, saavat kaipaamansa huomion ja hyväksynnän. Voimavirrassa ei ”käräytetä” asiakkaita mokailuista, mutta autetaan mahdollisuuksien mukaan eteenpäin, esimerkiksi Setlementin väkivaltapalveluiden tai poliisin puheille.

”Sinänsä sääntöjen ja rajojen on oltava samat kaikille. Rikoksesta seuraa rangaistus, niin tämän yhteiskunnan pitää toimia. Myös nämä ihmiset osaavat ja oppivat, omaan tahtiinsa. Kaikki vanhemmat eivät valitettavasti vaadi sitä erityislapsiltaan, koska eivät ymmärrä, että säännöt ja rajat suojelisivat heitä”, korostaa Helvi Hellsten.

Hänellä itsellään on kaksi kehitysvammaista aikuista poikaa. Molemmat asuvat omillaan, tuetusti ja toistensa naapurissa, ja molemmilla on mielekästä työ- ja vapaa-ajan toimintaa.

”Heille moni ’tavallinen’ asia on mahdotonta, mutta eivät he välttämättä osaa kaivata muuta. Meidän pipojengi osaa. He haluavat samaa kuin muutkin ja yrittävät luovia eteenpäin. Heidän on paljon tuskallisempaa hyväksyä sitä, että eivät onnistu.”

Nuoret eivät usein edes ymmärrä, että voisivat saada apua. Surullisinta on se, että kaikki vanhemmat eivät osaa tai jaksa auttaa. Helvi Hellsten epäilee, että usein se liittyy häpeään ja tuskaan oman lapsen vammaisuudesta. Hänkin tuntee tuskan.

”Mutta sen kanssa on opittava elämään. Kun asiaan sopeutuu, elämä on piirun verran helpompaa ja pystyy paremmin tukemaan omaa nuortaan”, Hellsten miettii.

Haaste on yhteiskunnan kokoinen. Honkamäen viesti sosiaalitoimelle, poliisille ja yleisille terveys- ja työllisyyspalveluille on sama: ”Tunnistakaa nämä ihmiset ja auttakaa heitä. Ohjatkaa heitä tuen piiriin. He eivät mene kehitysvammapoliklinikalle etsimään apua.”

Voimavirran Olkkarissa hyvin erilaiset ihmiset hitsautuvat yhteisöksi, jossa ihmiset tulevat juttuun vamman vaikeuteen katsomatta. Se on sääntö, jota kaikki tuntuvat kunnioittavan luonnostaan. Porukkaan kuuluminen ja yhdessäolo hoitaa jo monta haavaa.

 

”Ajoissa saatu diagnoosi on yhteiskunnan etu”

Mistä kehitysvammaisten ihmisten alidiagnosointi sitten johtuu?

”Diagnostiikan työkalut ovat kehittyneet hitaasti. On tapauksia, joiden syitä taitavat lääkärit ovat selvitelleet vuosikymmeniä, mutta vasta nykyisillä menetelmillä perimän emäsjärjestystä osataan sekvensoida niin, että yhä useammin diagnosointi on mahdollista”, sanoo lääketieteellisen molekyyligenetiikan dosentti, perinnöllisyyslääketieteen erikoislääkäri Irma Järvelä.

Perimän sekvensoinneissa on tullut esiin, että noin puolet älyllisestä kehitysvammaisuudesta johtuu uusista mutaatioista eli sellaisista, joita löytyy vain lapsella, mutta ei vanhemmilla. Tällöin taudin periytymisriski seuraavalle lapselle jää alle prosenttiin.

Kun tieto lisääntyy, lisääntyvät kysymykset.

”Koko ajan tulee uusia mutaatioita. Samaan aikaan vanhoja pysyy”, sanoo Järvelä.

Vaikeista kehitysvammoista 60 prosenttia selittyy geeneillä ja lieväksi luokiteltavista 20 prosenttia. Geenitutkijoiden suuri kysymys on, että miksi perimämme on niin herkkä vaurioitumaan. Vastausta ei tiedetä, vaikka joitain osatekijöitä tunnetaan.

Järvelän mielestä vastaus on tutkimuksessa ja siihen panostamisessa. ”Pitkäjänteinen perimän tutkimus on jäänyt muun tutkimuksen jalkoihin. Yhteiskunta ei ole valmis investoimaan tähän.”

Hän on tehnyt mittavia tutkimusprojekteja suomalaisen tautiperimän kanssa. Usein vanhemmat kantavat geeniä tietämättään. Hän on kohdannut monia, joiden kehitysvamma on tunnistettu vasta keski-iässä.

”Monet äidit syyttävät lapsen kehitysvammasta itseään ja luulevat kaiken johtuvan siitä, että he ovat huonoja synnyttäjiä. Useimmiten syyksi on kuitenkin paljastunut perimän virhe.”

Lääkärin tärkein tehtävä on Järvelän mielestä löytää taudeille ja vammoille täsmällinen syy.

”Oikean diagnoosin löytyminen on aina helpotus kaikille: perheelle, lääkärille ja laajemmin koko yhteiskunnalle. Diagnoosi helpottaa toistumisriskin arviointia, tuen tarpeen hahmottamista, kuntoutuksen saamista ja elämän suunnittelua. Se helpottaisi myös Kelan asiantuntijoiden työtä.”

* Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 2 / 2020.