Puheenjohtaja Päivi Sinivuori: ”Ihan minun juttuni, sittenkin”

Teksti: Merja Määttänen / Kuva: Laura Vesa

Kylmällä kesällä on lämmin häntä. Elokuinen ilta-aurinko lämmittää kilpaa nuotion kanssa, kun Riihimäen Kehitysvammatuen väki paistaa makkaraa ja vaihtaa kuulumisia Riihimäen Erätyttöjen ja Eräpoikien kanssa. Kaikki tekevät kesälaitumilta paluuta arkeen – työtoimintaan, työhön ja kouluun.

Yhdistystoiminnasta kiinnostunut reportterivieras saa seikkaperäisen selvityksen monesta suusta ja vakuuttuu. Täällä tapahtuu. On musiikki-, kuvataide-, teatteri- ja liikuntaryhmiä. On yhteistoimintaa partion, nuorisoteatterin ja seurakunnan kanssa. On äitien vertaistukiryhmä Erityis-Ellit. On uusi yhteistyöfoorumi, jossa kaupungin vammaispalvelun, tukiyhdistyksen ja Me Itsen edustajat kokoontuvat keskustelemaan palveluiden tarpeesta ja näkymistä. Noin esimerkiksi.

Silti taustalla kummittelevat samat haasteet kuin kaikkialla. Täälläkin on vaikea löytää uusia aktiivisia toimijoita ja vastuu kasautuu harvoille.

Makkarapaistajat koolle kutsunut Päivi Sinivuori, 45, muistaa hyvin omat ajatuksensa silloin, kun Tinja-tytär, 20, oli pieni. ”Kehitysvammaporukoihin” liittyminen tuntui kaukaiselta. Eiväthän he ylipäätään olleet mikään kehitysvammaperhe, vaan ihan vaan perhe, joka teki omien lasten ja ystävien kanssa kaikkea, mitä muutenkin tekisi. Eikä hän ole edes millään tavalla ”järjestöihminen”.

Siinä hän nyt kuitenkin on, Riihimäen yhdistyksen puheenjohtajana jo toista kautta. Ja sanoo, että mistään ei löydä sellaista iloa ja merkitystä kuin näiden ihmisten kanssa.

Miten tässä näin kävi?

En osaa, en halua

Pikkukaupungissa tieto kulkee. Kun Sinivuoren perheeseen syntyi Down-tyttö, tukiyhdistyksestä soitettiin ja toivotettiin tervetulleeksi. Päivi piipahti toimistolla vauvakopan kanssa ja pian alkoi käydä myös äitien ja lasten kerhossa, jossa kahviteltiin ja juteltiin. Pariin perheeseen syntyi tapailusuhde, jota voisi kutsua vertaistueksi.

”Mitään muuta yhdistystoimintaa en todellakaan halunnut. Äitiporukalta sain kaiken tiedon, jota osasin kaivata”, Päivi muistelee.

Pikkusiskot Julia, 18, ja Nita, 15, syntyivät, ja iltatähdeksi vielä Viivi, 7. Työssäkäyvien ja harrastavaisten vanhempien aika oli niin kortilla, ettei yhdistystoiminta tuntunut mahdolliselta.

Sitten kävi niin kuin usein käy. Tinja kasvoi, ja samalla kasvoi ymmärrys siitä, että lapsen tarpeet ja maailma eivät kohtaa. Erityisesti asumiseen liittyvät haasteet herättivät halun vaikuttaa. Ensin isä Timo Sinivuori meni hallitukseen varajäseneksi ja hänen jälkeensä Päivi.

”Ehdin olla varajäsenenä yhden kauden ja koko ajan ajattelin, että en pysty tähän.”

Hallituksen jäsenet olivat pitkän linjan konkareita, joiden kielikin tuntui vieraalta. Tähän hämmennykseen yhdistystä vuosikaudet luotsannut Sirkka Tuominen pudotti kysymyksensä: Ryhtyisikö Päivi puheenjohtajaksi, jos hän jättäytyisi sivuun?

”Kieltäydyin miljoona kertaa, itkin ja kieltäydyin. Ei ole minun juttuni, en pysty, en halua, en osaa, enkä edes hahmota organisaation pyörittämiseen liittyviä tasoja”, Päivi muistelee nauraen.

Yhtä monta kertaa Sirkka vakuutti, että kaikkea ei tarvitse tietää. Kyllä pystyt ja osaat, ja saat apua.

Siitä se sitten lähti. Käsitteiden opettelusta. Oli toimintakertomusta ja vastuuhenkilöitä, hiljaisia kokouksia ja ikuisuusongelmia: liikaa työtä ja liian vähän tekijöitä.

”Mutta minähän en voi olla muunlainen kuin olen. Lähestyn asioita positiivisuuden ja huumorin kautta. Olen yrittänyt aktivoida toimintaa myös tuomalla mukaan omaa elämänpiiriäni, muita harrastusryhmiä ja niiden kautta nuoria ihmisiä. Hallitukseenkin on saatu uusia jäseniä. Viime aikoina on tullut olo, että kyllähän tämä on minun juttuni, sittenkin.”

Hänestä tuntuu, että kokouksissa nauretaan enemmän kuin ennen. Ylimääräistä jäykkyyttä voi huljuttaa vaikka istumalla aina eri tuolille – vaikka aluksi järkytys on suuri.

Uuden ja vanhan liitto

Päivi Sinivuoren puheissa toistuu arvostus niitä kohtaan, jotka ovat luoneet vahvan tekemisen kulttuurin.

”Jatkuvuus edellyttää sekä kokemusta että uusia tekijöitä. Sirkka ja muut ovat auttaneet kaikessa. Puheenjohtajana en ole yksinäinen puurtaja, enkä oikein keulakuvakaan. Ehkä pikemminkin energiakuula.”

Kaikille oli lähtökohtaisesti selvää, että neljän lapsen työssäkäyvä äiti ei pysty käyttämään arkiaikaansa yhdistystoimintaan loputtomasti. Se on myös hyväksytty. Yhtä tärkeää on hyväksyä se itse.

”Toki on mukavaa osallistua retkiin ja tapahtumiin, mutta en kanna syyllisyyttä, jos en ehdi kaikkiin talkoisiin. Yritän järjestää Tinjan mukaan, mutta itse olen sitoutunut vetämään hallitusta ja toimimaan paikallisessa vaikuttamistyössä.”

Riihimäellä on kauan tehty työtä asumistilanteen parantamiseksi, eteenpäin pääsemättä. Viime vuonna käynnistettiin uusi aktiivisuuden aalto. Koska kaupungissa ei ollut asumispalveluiden hakemiseen tarkoitettua kaavaketta, yhdistys loi kaavakkeen ja vei 16 täytettyä hakemusta vammaispalvelutoimistoon. Sitten se teki valtuustoaloitteen, pommitti virkamiehiä ja kutsui heitä kerran kuussa pidettäviin jäseniltoihin. Yleisönosastolle kirjoitettiin terävällä kynällä, ja sana levisi.

”Itse olen liiankin joustava ja hyvään uskova, mutta konkarit sanoivat, että nyt ei pehmoilu auta”, Päivi kertoo.

Vammaispalveluissa tapahtui myös henkilövaihdoksia ja uudet vastuuhenkilöt aloittivat työnsä korvat auki. Kaupungin, tukiyhdistyksen ja Me Itsen yhteistyöfoorumi syntyi, koska kaikkien mielestä on parempi keskustella asioista etukäteen, yhdessä.

Vieläkään uusia asumisyksiköitä koskevia päätöksiä ei ole tehty, mutta uusia tukiasuntoja on hankittu ja asumisohjaajia palkattu. ”Asiat etenevät hitaasti, mutta toivoa on”, miettii Päivi.

Kaikki mukaan

Vammaisten ja vammattomien yhteiset Kohtaamut-tapahtumat paisuivat Riihimäellä pieniksi spektaakkeleiksi varmaan siksikin, että eniten maailmassa Päivi Sinivuorta surettaa ja suututtaa se, miten vähän kehitysvammaiset ihmiset pääsevät mukaan kaikkien yhteisiin juttuihin.

Sinivuoren perhe on partioperhe. Pikku Viivi aloittelee jo sudenpentu-uransa, kuten kaikki muutkin Sinivuoret ovat tehneet hänen iässään. He toimivat myös nuorisoteatterissa ja seurakunnan teatterikerhossa. Tätä kaikkea Päivi nyt saattelee yhteen tukiyhdistyksen kanssa.

”Emme me halua, että kehitysvammaisille järjestetään kaikki erikseen. Me haluamme mennä mukaan sinne, missä muutkin ovat.”

Ammatiltaan Päivi Sinivuori on erityislastentarhanopettaja. Hän oli alun perinkin suunnitellut erikoistumisopintoja, mutta Tinjan syntymän jälkeen tuntui, että kotona on ihan tarpeeksi erityisyyttä. Lopulta hän teki elto-opinnot vasta viisi vuotta sitten.

”Vielä kaiken jälkeen opin paljon, varsinkin hyväksymisestä. Minulle kirkastui se, että lapsi on aina täydellinen. Jo käsite ’erityistä tukea tarvitseva’ herättää vastaväitteitä. Vika ei ole lapsessa, vaan aina muualla – ympäristössä, puitteissa ja meissä muissa.”

Nyt ammatillinen rooli ja yhdistysrooli tukevat toisiaan. Tuntuu hyvältä tuoda yhdistykseen tietämys kaupungin erityisvarhaiskasvatuksen tilasta. Päivin on myös helppo ymmärtää hoitolastensa vanhempia. Sitäkin, että he eivät vielä tunne tarvetta äitien vertaistukiryhmää laajempaan yhdistystoimintaan.

”Mutta joskus vaikka jäseniltaan kannattaa kutsua juuri heitä kiinnostava vieras.”

Aktivoitumisen on Päivin mielestä tapahduttava omista tarpeista käsin, vähitellen.

”Me, joilla on kehitysvammaisia läheisiä, näemme ja tiedämme, miten vähän mahdollisuuksia kehitysvammaisella ihmisellä on. Siksi meillä on velvollisuus tehdä työtä, jotta maailma muuttuisi sellaiseksi, missä kaikki saavat tehdä samoja juttuja, ja vielä yhdessä.”

Mitoittamisen taide

Kolmen puheenjohtajavuoden jälkeen Päivi Sinivuori ymmärtää, miten hitaasti osaaminen rakentuu. Ensin hahmottuvat oman perheen tarpeet, sitten jäsenistön. Sitten opetellaan yhteistyökuviot ja vuodenkierto – joulumyyjäiset ja hernekeittovuorot.

”Olen ollut hidas. Vieläkään en ymmärrä kaikkia vammaispolitiikkaan tai Tukiliittoon liittyviä käsitteitä. Olen niin käytännöllinen ihminen, että kaikki on elettävä itse läpi.”

Hän ei ole ajatellut vetää yhdistystä vuosikymmeniä, mutta sen hän tietää omasta kokemuksesta, että periyttäminen on tehtävä Sirkka Tuomisen tavoin: tukien ja saatellen.

”Ehkä minäkin sitten itketän jonkun nelikymppisen jatkamaan tätä”, hän nauraa.

Hän on opetellut mitoittamaan tekemisiään sen mukaan, mikä on hänelle mahdollista. Samaa tekee yhdistys, monella tavalla. ”Joskus uusille avauksille ja yhteistyöehdotuksille pitää sanoa ei. Meidän täytyy arvioida realistisesti, mihin voimamme riittävät.”

Yksi esimerkki liittyy viestintään. Alan ammattilaisena tiedotusvastaava Anja Alasilta oli vienyt kotisivut ja someaktiivisuuden huikealle tasolle. Kun tekijä sitten itse toivoi vastuun uusjakoa, oli pakko pelkistää. Samalla nimettiin kaksi uutta vastuuhenkilöä, somelle ja kotisivuille erikseen. Kotisivuvastuun otti lopulta Tinjan pikkusisko Julia.

Yksi ikuisuusongelma on se, että retkille lähtee liian vähän läheisiä avustajan rooliin. Nyt harkitaan ilmoittautumiseen liitettävää velvoitetta nimetä, kuka kantaa vastuun retkeläisen tuen tarpeesta.

”Olemme myös yrittäneet houkutella partion ja seurakunnan aktiivisia nuoria avustajan rooliin. Eihän festariretkille edes kuuluisi lähteä kuusikymppisen äidin kanssa, vaan nuorten omalla porukalla. Toimintaa on vaikea saada alkuun, mutta kun yksi uskaltaa, rohkeus tarttuu.”

”Tinja lumoaa kaikki”

Tinja Sinivuori syntyi vanhempiensa tiiviin, ison ystäväpiirin ensimmäiseksi lapseksi. ”Koko se piiri ja kaikki hänen jälkeensä tulleet lapset ovat ottaneet tytön omakseen. Se on jo iso osa Riihimäkeä”, Päivi nauraa.

Samasta porukasta on itänyt esimerkiksi Tinja ja Leijonat -bändi.

Nyt nuori nainen opiskelee Järvenpäässä toimitilahuoltajaksi. Hän jonottaa koulusta asuntolapaikkaa ja haaveilee aika tavallisia parikymppisen haaveita. Kun uusi perusturvalautakunta kutsuttiin tukiyhdistyksen jäseniltaan, Tinja luki ääneen itse kirjoittamiaan ajatuksia. Hän haluaa oman kodin, työtä ja kavereita. Hän haluaa itsenäistyä ja päättää asioistaan niin kuin aikuiset päättävät.

Puhuminen ei ole Tinjalle helppoa, mutta kirjoittajana hän lyö ällikällä. Tietokoneen uumenissa on loputtomasti tekstejä: ajatuksia, runoja, laulunsanoja, rukouksia, listoja…

Annetaan siis hänelle viimeinen sana.

Tampereen yliopisto myös sen ymmärtää: / Tinja lumoaa kaikki tuttavat, läheiset, sukulaiset, parhaat kaverit, perheet. / Tinja luo vaan koko ajan lisää.
Riihimäki raikuu ja musiikki soi. / Ihmiset tykkää, kyynel herahtaa poskelle. / Jotakin suurta ja suru puseroon ystävät. / Toiset pitää toisistansa.
Jos osaatkin tunteita, niitäkin tarvitaan tai vika onkin suuri. / Nostakaa purjeet ja laivatkin – Minä voin auttaa sinua, elän täällä vain kerran.

* Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 4 / 2015.