Pian Ilona muuttaa

Teksti: Merja Määttänen / Kuva: Eeva Anundi

”Päällimmäinen tunne on vähän kaoottinen”, hymähtää Kristiina Pyykönen.

Taksi on juuri tuonut Ilonan kotiin työtoiminnasta. Äiti ja tytär keittävät viikonlopun alkamisen kunniaksi teet ja kattavat pöytään vähän herkkujakin. On maaliskuinen perjantai ja kevät tekee ujosti tuloaan Helsingin Kumpulan puutaloalueella.

Ilonan muuttopäivään on aikaa kaksi viikkoa ja yksi päivä.

Kristiina on lähettänyt kaksi vanhempaa lastaan maailmalle samasta talosta, parikymmentä vuotta sitten. Tällä kertaa kaikki tuntuu erilaiselta. Kaikki on ylipäätään ollut vähän erilaista – siitä asti, kun yllätyslapsi ilmoitti itsestään viisikymppiselle, yksin elävälle naiselle.

Kauan odotettu Omaorsi

Ilona Pyykönen on nuori nainen, joka käy Lyhty ry:n Lamppu-koulua viidettä vuotta. Hän on lapsesta asti harrastanut musiikkia Resonaarissa ja soittaa nykyisin bassokitaraa bändissä. Ilonan kommunikointi sanoilla on viime vuoden aikana vähentynyt entisestään ja änkytyskin vaikeuttaa puhumista. Mutta tahtonsa hän kyllä ilmaisee.

Hänen tuleva kotinsa Omaorsi on Oulunkylän Patolaan noussut, kaupungin rakennuttama uudisrakennus. Hanketta on suunniteltu ja toteutettu yhteistyössä muuttavien nuorten vanhempien perustaman Omaorsi ry:n kanssa. Kun asuminen alkaa, palveluista huolehtii kaupunki.

Yhdistys perustettiin vuonna 2011, mutta ajatus alkoi itää jo aiemmin, kun lapset kävivät samaa Käpylän alakoulua. Yhden tulevista naapureistaan Ilona on tuntenut vauvasta saakka.

Uuteen kotiin muuttaa 20 uutta asukasta. Rakennuksessa on yhteisten ruokailu- ja oleskelutilojen lisäksi ryhmäkoti paljon tukea tarvitseville ja asuntoryhmä itsenäisemmin asuville. Ilona muuttaa omaan 38 neliön asuntoon.

Vaikka asumismuoto on itsenäinen, tukea on tarjolla tarpeen mukaan. Ryhmäkodin yöpäivystys antaa turvaa myös asuntoihin.

”Ilona tarvitsee aika paljon tukea”, Kristiina sanoo.

”Mutta kyllähän minä eniten pelkään, että hän jää yksinäiseksi. Hän on kovin hiljainen ja vetäytyväinen, kunpa hän ei jumittuisi sinne omaan asuntoon. Täytyy vain toivoa, että yhteiset tilat luovat yhdessäoloa.”

Eilen oli tutustumisilta, jossa tulevat asukkaat ja heidän vanhempansa tutustuivat henkilökuntaan. Yksi ilonaihe oli se, että yksi ohjaajista on Ilonalle vanha tuttu nuoruuden lyhytaikaishoidon jaksoilta.

Projektissa on ollut vaiheensa. Ensin rakentaminen viivästyi parilla vuodella, mikä ei sinänsä Pyykösen naisia haitannut. Sitten loppumetreillä muutto aikaistuikin elokuusta maaliskuuhun.

”Se oli aikamoinen shokki.”

Taitoa tulevaan – kuin tilauksesta

Kun Ilona oli pieni, äidillä oli toiveita ja kuvitelmia siitä, mitä kaikkea Ilona osaisi tässä vaiheessa. Todellisuus osoittautui toiseksi. Nopeutuneen muuttoaikataulun edessä Kristiinasta tuntui, että valmennus ja valmistautuminen ovat aivan kesken.

”Tuli kauhea pelko Ilonan pärjäämisestä. Se tuntui niin hankalalta, että tunsin tarvetta saada tukea, jotta selviäisin. On tämä irti päästäminen kuitenkin niin jännittävä asia.”

Moni tutuista äideistä jakoi tunteen. Yksi heistä bongasi ilmoituksen Tukiliiton Taitoa tulevaan -verkkovalmennuksesta itsenäistyvien nuorten vanhemmille, ja vinkkasi Kristiinalle.

”Se tuli tilauksesta.”

Hän ilmoittautui, koska halusi nimenomaan itselleen tukea. Sitten valkeni, että kurssiin kytkeytyi myös idea vertaistuesta. ”Tajusin, että minunhan piti myös antaa! Olin ensin ihan, että ääh”, hän nauraa.

Lopulta antaminen tapahtui yhtä luonnostaan kuin saaminen. Kurssin vetäjät antoivat Kristiinan mielestä paljon vinkkejä ja hyvää tietoa siitä, miten lastaan voi tukea itsenäistymisen tiellä. Tärkein oli kuitenkin oivallus, joka syntyi prosessin aikana omassa päässä.

Kristiina Pyykönen näki itsensä.

”Yritin hirveän stressaantuneena valmentaa Ilonaa ja opettaa kaiken, mikä ei ollut 20 vuodessa mennyt perille. Olin huonolla tuulella ja ärtynyt, ja Ilonakin meni ihan lukkoon. Tajusin, että nyt on pakko relata. Jos se ei ole onnistunut näinä vuosina, ei se onnistu tässä nyt. Eikä sen tarvitse.”

Hän tajusi myös, että hänen ei tarvitse miettiä ”loppuelämän asuntoa”, paitsi korkeintaan itselleen.

”Tämä on Ilonalle ensiasunto. Kaiken ei tarvitse mennä heti putkeen. Sellaista kaikilla nuorilla on: tilanteet muuttuvat, eikä kukaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen.”

Meidän on ollut hyvä olla

Kristiina Pyykösen vanhemmat lapset, nykyisin nelikymppiset, lähtivät lapsuudenkodistaan tavalliseen tapaan: välillä ulkomaille ja sinne tänne, kunnes ajan myötä löysivät paikkansa. Se tuntui luonnolliselta. On helppo luottaa lintuun, joka haluaa lentää.

Ilona ei varsinaisesti riemuitse muutosta. Varmaan häntäkin vähän pelottaa, äiti tulkitsee, sanojen puuttuessa. ”Ja onhan meidän ollut tässä hyvä olla.”

”Paljon”, vastaa Ilona, kun kysyn, millaista äidin kanssa on elää ja asua. Paljon monenlaista.

Yhdessä on hoidettu puutarhaa, hiihdelty, uitu Kumpulan maauimalassa, matkusteltu, oltu ihan vaan kotona, kokkailtu… Ilonan bravuureja ovat munakas ja uuniperuna katkarapukastikkeella. Ruokaa on viime aikoina laitettu usein niin, että Ilona on kauhan varressa ja äiti takapiruna.

Usein ruuan jälkeen he istahtavat olohuoneeseen mukavaan yhteiseen teehetkeen. Nopeampi ehtii saada lempituolin, joka on molemmille sama. Talvella he sytyttävät kamiinaan tulen.

”Aika paljon istumme hiljaa. Tai sitten minä kyselen ja Ilona sanoo mmm. Ne ovat hyviä hetkiä, joita minunkin tulee ikävä, kun jään yksin”, Kristiina hymyilee haikeasti.

Kristiina teki uransa aikoinaan kaupungin palveluksessa. Arkkitehti päätyi rakennusvirastosta sosiaaliviraston kiinteistöpuolelle. Sielläkin hän kuuli, millaista voi olla, kun omaishoitajaäidin kanssa asunut kehitysvammainen aikuinen joutuu yhtäkkiä suremaan yhtä aikaa äidin kuolemaa ja lapsuudenkodin menettämistä.

Nyt 70-vuotiaana hän huomaa voimiensa heikentyneen ja välillä olo on raihnainen.

”Mutta ei ikä sinänsä ole huono juttu. Se antaa ymmärryksen siitä, että asioita ei voi lykätä. Tässä ei olla ikuisesti. Olen koko ajan tiennyt, että minun on pysyttävä hengissä siihen asti, että Ilonalla on oma paikka.”

Itsenäistymisen jälkeen

Kun on kasvattanut tytöstä naiseksi vammattoman ja vammaisen tyttären, tietää miten erilaista se on. Miten erilaiset asiat pelottavat.

”Ilonalla on joskus ollut ihastuksia, mutta ei tällä hetkellä. Hänelle poikaystävä tuntuisi olevan tärkeä asia, ja tietysti minustakin olisi kiva, jos sellainen löytyisi.”

Ehkäisyasioista on puhuttu ja huolehdittu. Hormonivalmisteet kuitenkin mietityttävät äitiä.

”Nehän voivat vaikuttaa mielialaan. Eräältä äidiltä kuulin, että minipillerit olivat muuttaneet tytön mielialaa pahasti. Kun pillereistä luovuttiin, tyttö muuttui entiselleen.”

Kristiina toivoo Ilonan elämään tavallisia hyviä asioita: rakkautta, ystävyyttä, iloa harrastuksista ja sellaista työn tyyppistä tekemistä, joka ei tuntuisi pelkältä ajanvietteeltä.

Entä mitä hän toivoo itselleen Ilonan itsenäistymisen myötä?

”Tähän vastasin myös Taitoa tulevaan -verkkokurssilla. Toivon, että en olisi se vanhus, joka vain katselee kotoaan ulos, toisten elämää.”

Hänellä on mukavat lapsenlapset, mutta hän ei haaveile siitä, että täyttäisi päivänsä hoitamalla heitä. Hän on viettänyt 40 vuotta hoitovastuussa.

”Osaanko kuvitella elämää ilman sitä? No osaan!”

Eläkkeelle jäädessään hän kuvitteli uppoutuvansa maalaamiseen, mutta vielä sen aika ei ole tullut. Nyt voisi olla sen vuoro.

Verkkokurssin chat-kokoontumisissa hän ymmärsi, että monilla on paljon vaikeampia elämäntilanteita kuin hänellä ja Ilonalla.

”Joillain pienillä paikkakunnilla ihmiset ovat kauhean yksin tämän kaiken kanssa. Meillä on vireä yhdistys, vertaistukiverkosto ja jopa asumishankkeita. Myös kaupungin palvelu toimii aika hyvin. Varsinkin Ilonan syntyessä tunsin, että jestas, mihin turvaverkkoon putosin.”

Kehitysvammatuki 57 otti yhteyttä, samoin kaupungin sosiaalityöntekijä. Aina oli joku, jonka puoleen kääntyä ja jolta sai tukea ja apua. ”Se on hirveän iso asia, jota pitää arvostaa ja kaikin tavoin pitää yllä ja kehittää. Se pelastaa ihmisiä. Missä mekin olisimme ilman sitä turvaverkkoa?”

Asiat voivat toimia

Ilona alkoi 12-vuotiaana viettää tukikodissa muutaman päivän kuukaudessa. Lyhytaikaisjaksot sujuivat hyvin, mutta kun Tukikoti vuosi sitten lopetettiin, paikaksi vaihtui Yhteiselo. Aluksi sekin toimi, kunnes paikka päätyi viime syksynä Esperi Caren omistukseen ja muuttui.

”Ilonasta huomasi, ettei hän enää mennyt sinne mielellään”, Kristiina kertoo.

Tiedonkulku tyssäsi ja moni asia kummastutti. Yksi isä oli tytärtään hakiessaan kohdannut hätääntyneen työntekijän: tämä oli yksin vastuussa kahden kerroksen asukkaista, joukossa oli hyvin vaikeasti vammaisia nuoria. Alkuvuodesta paikka nousi otsikoihin, kun aikuisten osasto jouduttiin sulkemaan viranomaistarkastuksessa paljastuneiden ongelmien vuoksi.

Vaikka itsenäistymisen harjoittelussa on ollut karikkonsa, se ei ole vienyt perusluottamusta. Kokemus siitä, että asiat voivat toimia, on vahvempi.

Jokainen elää oman elämänsä itse

Suunnitelma on selvä. Lauantaina 23.3. vuokrataan paku, jolla roudataan sänky, tuoleja, pöytä, matot, astiat ja vaatteet. Ilonan ”kapioita” on kerätty jo vuosia: vanhan sohvan sisällä odottaa lahjoiksi saatuja kuppeja ja kippoja. Mukaan lähtee myös smoothie-sekoitin ja isoveljen antama japanilainen teesetti.

Kristiina oli ajatellut jäävänsä Ilonan luokse ensimmäiseksi yöksi, mutta on alkanut empiä.

”Mitä mieltä sinä olet, Ilona?”, Kristiina kysyy.

Tyttö katsoo äitiään miettiväisenä, hiljaa. Vastausta on vaikea tulkita.

Jokaisella on oma elämänsä, se on Kristiinan viime aikojen oivalluksista kaikkein lohdullisin. Jokaisella on tiensä, ehkä karikkoinenkin, ja jokaisen on kuljettava se itse.

”Me emme voi elää lastemme elämää. Emme voi päättää, emme hallita. Jokaisella on kohtalonsa ja Ilonan kohtalo sattuu olemaan tämmöinen. Se pitää vain hyväksyä. Kun sen muistaisi, huoli helpottaisi.”

Jälkikirjoitus

”Muutto sujui oikein näppärästi”, kertoo Kristiina Pyykönen puhelimessa muuton jälkeisenä maanantaina, parin viikon kuluttua tapaamisestamme.

Kun muuttokuorma oli saatu perille, veli ja sisko tulivat lapsineen kylään, ja yhdessä juotiin juhlakahvit pikkusiskon uuden kodin kunniaksi. Kristiina nukkui ensimmäisen yön Ilonan luona ja yhdessä he heräsivät sunnuntaiaamuun. Lähtivät kävelylle, kävivät vanhassa kodissa ja sitten palasivat takaisin uuteen.

”Sinne Ilona jäi, ihan hyvillä mielin.”

Kristiinan pahimmissa peloissa Ilona olisi lyönyt jarrut päälle kesken muuton. Turha pelko, sekin.

”Muuttopäivän lähestyessä hän ihan innostui, kun kävimme vielä ostamassa kattiloita ja muuta pientä. Sunnuntaina kävimme yhdessä kaupassa ja ostimme uuteen jääkaappiin vararuokia, ja Ilona hymyili tyytyväisenä ostoskorinsa kanssa.”

Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 2/2019.