Omaan täyteen mittaan

Teksti: Sanni Salonen / Kuva: Suvi Elo

Apajan päivätoimintakeskuksessa päivä alkaa tuttuun tapaan aamupiirillä. Aamubiisin kuuntelun jälkeen kerrataan päivä, kuukausi ja vuosi sekä vallitseva säätila. Päivätoiminnan ohjaaja Outi Lappalainen käy läpi päivän osallistujat Mikael Harmaan avustuksella.

Nuorimies nauttii silmin nähden roolistaan. Vaikka kaikki nimet eivät joka kerta osu kohdilleen, tärkeintä on osallistuminen, ikioma tehtävä, jolla on merkitys päivän aloituksessa.

”Mikael on mielellään esillä ja siksi hän usein saa tämän toimen. Hän usein esittelee myös ruokalistan, vaikka ei lukea osaakaan. Hänen tulkitsemanaan täällä syödään aika usein kukkoa punaviinikastikkeessa”, Outi kertoo ja katsahtaa Mikaeliin lempeästi.

Aloitetaan konkretiasta

Kaikki turkulaisen Apajan päivätoimintaryhmän asiakkaat ovat vaikeasti kehitysvammaisia. Suurin osa ei osaa ilmaista itseään sanallisesti ja moni kaipaa apua myös liikkumisessa ja muissa motorisissa asioissa.

Tällaisessa yhteisössä viime kesänä valmistuneet KVANKin osallisuutta ja työllistymistä edistävän toiminnan laatukriteerit saattavat ensisilmäyksellä vaikuttaa vähintäänkin haasteellisilta.

”Yhteiskunnallisessa keskustelussa kehitysvammaisten osallisuutta on käsitelty usein työn kautta. Palkkatyön näkökulma lähtee siitä, että osallisuus tarkoittaa mahdollisuutta mielekkääseen työhön. Toki työ on tärkeä asia, mutta osallisuutta rakennetaan niin kovin monella muullakin tavalla”, Outi muistuttaa.

Hän itse pitää kymmenen kohdan listaa ennen kaikkea hyvänä työvälineenä, jonka avulla omia ja työyhteisön toimintatapoja voi tarkastella.

”Uudet työkalut vaativat aina ensin opettelua. Toivon mukaan missään ei lätkäistä kriteerejä taukohuoneen ilmoitustaululle ja oleteta, että sillä selvä. Haltuunotto vaatii aikaa ja avointa keskustelua tekemisen tavoista ja tavoitteista, ja paljon käytännön työtä. Kun kriteerejä käsitellään monipuolisesti arjen tilanteista käsin, väkisinkin niistä muovautuu apuväline, jota ei tarvitse papereista tarkistella.”

Osallisuuden laatukriteerien opiskelu kannattaa Outi Lappalaisen mielestä aloittaa käytännön elämästä käsin, ei ulkoa tentattavana tekstinä.

”Jos kymmenestä kriteeristä valitsee kolme ensimmäistä ja sitten yrittää jalkauttaa niitä, ennakoin ongelmia. Suunnan tulisi kulkea toisinpäin: valitaan konkreettinen haaste, johon lähdetään hakemaan ratkaisua laatupatteriston avulla. Yhden ihmisen tilannetta miettimällä voi hahmottaa, miten kriteeristön avulla voisi parantaa juuri hänen elämäntilannettaan.

Jokainen on omanlaisensa

Outi silmäilee Apajan väkeä ja purkaa ajatustaan:

”Mikael nauttii ulkoilusta ja kaikesta liikunnallisesta – varsinkin kiipeämisestä ja kaupungilla kulkemisesta. Mielipuuhat on hyvä ottaa hänen päiväänsä mukaan aina, kun se suinkin on mahdollista.”

”Eetu on joukon nuorin ja ollut meillä vasta muutaman kuukauden. Eetulla on paljon energiaa ja monia motorisia taitoja, joita voi varmasti hyödyntää jollain tavalla. Välivaiheen aikana tulee selvittää, mikä se tapa on. En näe Eetun kohdalla pelkkää työkeskustoimintaa mielekkäänä, mutta perinteiset palvelut yhdistettynä esimerkiksi maatilan aputöihin avustajan kanssa voisivat toimia.”

Outi lisää, että tällaisten ajatusten äärellä joutuu aina saman realiteetin eteen. Kuinka paljon olemme valmiita satsaamaan taloudellisia resursseja mielekkään päiväaikaisen toiminnan järjestämiseen? Ja saako laatukriteerien toteutuminen maksaa ylimääräistä?

”Timo on loistava seuramies ja tarinankertoja, ja hänellä on paljon elämänkokemusta. Hänen tarinoilleen löytyisi varmasti kuulijoita myös päivätoimintaryhmän ulkopuolelta. Timo on myös esimerkki siitä, miten maailma on jo nyt mennyt eteenpäin: yhtä etevää kaveria ei enää laitettaisi päivätoimintaan, vaan hänelle etsittäisiin paikka työtoiminnan tai avotyön parista. Nyt se on Timon osalta myöhäistä, kun ikä lähentelee kuuttakymmentä, muisti heikkenee ja päivätoimintahistoriaa on kertynyt jo kymmeniä vuosia.”

Tänäänkin jokaisen omat toiveet pyritään ottamaan huomioon. Toiveita selvitettäessä käsiviittomat tukevat puhetta, kun sanat eivät riitä. Aamupiirin jälkeen osa väestä lähtee ulkoilemaan, toiset jäävät sisälle tekemään omia lempipuuhiaan – kuuntelemaan Paula Koivuniemeä ja silppuamaan kierrätykseen meneviä pahveja.

Mieti vielä kerran

Outille laatukriteerien sisältö on tuttua, koska hän osallistui niiden muokkaamiseen luonnosvaiheessa. Hän sanoo ymmärtävänsä, että ohjeistus saattaa herättää alan ammattilaisissa närkästystä ja torjuntaa, koska niiden voidaan ajatella raskauttavan jo entisestään vaativaa työtä.

”Itsekin ajattelin ensin, että melko haasteelliseen aikaan nämä julkaistaan, kun sote-uudistus jo valmiiksi sotkee kuvioita. Sitten oivalsin, että ehkä asia onkin juuri päinvastoin: nyt kun mietitään tulevia palvelukuvioita, meillä on kättä pidempää vietäväksi neuvottelupöytiin. Näiden kriteerien mukaisesti palvelut tulee järjestää myös jatkossa”, hän sanoo.

Hänen mielestään laatukriteereihin ei kannata suhtautua työntekijään kohdistuvana vaatimusten listana, vaan osoituksena työn arvostuksesta. Uusi ajattelu kertoo kunnioituksesta kehitysvammaista ihmistä ja samalla häntä tukevaa ammattilaista kohtaan.

Outi on huomannut myös sen, että kriteereitä lukiessa ensimmäinen ajatus on helposti se, että näinhän meillä on aina tehty.

”Kannustan tunnustelemaan ajatusta hiukan pidempään. Onko todella näin? Se, että näkee itsessään kehittymisen paikkoja, ei ole heikkoutta. Päinvastoin: vahva ammatti-identiteetti ja itsetuntemus eivät ole yhtä kuin erehtymättömyys.”

Hän puhuu arjen kysymys- ja huutomerkeistä, jotka ovat arjen pysäyttäviä ja koskettavia hetkiä. Niihin pureutumalla on mahdollista päästä ajattelussaan eteenpäin.

”Ne voivat olla monenlaisia – joko vaikeita asioita tai asiakkaan onnistumisia tai ihastuttavia puolia. Laatukriteereihin pureutuminen kannattaa aloittaa asiakkaasta, joka jollain tavalla koskettaa juuri sillä hetkellä.”

Esimerkiksi Outi poimii Apajan ryhmään kuuluvan nuorukaisen, joka osaa kömpiä ihon alle ja lähelle sydäntä, mutta joka myös syyllistyy ryntäilyyn, arvaamattomiin liikkeisiin ja ovien paiskomiseen – kaikki asioita, jotka tekevät yhteiselämän porukassa haasteelliseksi. Henkilökohtaiselta avustajaltaan hän vaatii paljon huomiota ja läsnäoloa.

”Laatukriteerejä tarkasteltaessa hänen kohdallaan isoksi asiaksi nousee ’tuki mahdollisimman suuren itsenäisyyden saavuttamiseksi’. Miten häntä tulisi tukea niin, että ei toisteta aina samaa, tuttua kaavaa konfliktien välttämiseksi? Tarvitaan riskinottoa ja luottamusta. On annettava tilaa ja lupa epäonnistua – ja yrittää uudelleen.”

Konkreettinen askel voi olla ruuan ottaminen itsenäisesti, ilman tiukkaa valvontaa. Vaikka se ei sujuisi ensimmäisellä kerralla, se saattaa joskus vielä onnistua. Tarvitaan vain lisää treeniä ja vahvempaa luottoa.”

Varaa myös virheisiin

Kun yksilölle etsitään toimivaa asumismuotoa, koulutuspolkua tai toimintaympäristöä, virheiden pelossa valitaan helposti se turvallisin ja helpoin vaihtoehto. Outi Lappalaisen mielestä ei pitäisi ajatella, että kaiken pitää mennä kerralla oikein. Virheiden sietämistä tulisi harjoitella.

Apajassa henkilökohtaisena avustajana toimiva Max Rauvola vahvistaa Outin ajatuksen. Hän itse kouluttautui uudelleen ja tuntee vihdoin löytäneensä oman alansa. Alanvaihdoksia on takana myös Outilla, joka valmistui kehitysvammaisten ohjaajaksi vuonna 1993, mutta muutaman vuoden työskentelyn ja uupumisen jälkeen vaihtoi ammattia ja kouluttautui teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Teatterialalta hän palasi takaisin kehitysvammatyöhön vuonna 2012.

”Jos tällainen mahdollisuus on meillä vammattomilla, miksi sitä ei sallittaisi kehitysvammaiselle”, Max ja Outi kysyvät.

Hoito- tai koulutuspolun ratkaisut pitää tehdä harkiten ja ajan kanssa, mutta lopulta niiden toimivuus pystytään toteamaan vasta käytännössä. Hallittuja kokeiluja täytyy uskaltaa tehdä, jotta ihmisellä on mahdollisuus kehittyä omaksi parhaaksi itsekseen.

Pieniä ja suuria valintoja

Osallisuuden laatukriteereistä haasteellisimmat ovat Outin mielestä kaksi viimeistä: tuki merkityksellisissä sosiaalisissa rooleissa toimimiseen sekä tuki palvelujen sisältöihin ja toimintatapoihin vaikuttamiseen.

”Molempien osalta lähi-ihmisiltä vaaditaan aikaa ja halua perehtyä kunkin yksilön vahvuuksiin ja toiveisiin. Mitä vaikeammasta kehitysvammasta on kyse, sitä haastavammaksi toisen ihmisen tulkitseminen käy.”

Joskus tulkin työtä vaikeuttaa pitkä laitoshistoria, joka on totuttanut ihmisen toimimaan tietyn tutun kaavan mukaan. Vaikka fyysiset ja henkiset taidot riittäisivät oman tahdon ilmaisuun, kuulijalta vaaditaan herkkää korvaa sille, kumpuaako vastaus aidosta halusta vai ”laitostumisesta”.

Outi korostaa, että osallisuuden tukeminen ei aina tarkoita suuria valintoja, vaan hyvinkin pieniä asioita. Rohkaisenko toista käymään yksin toisessa huoneessa, vaikka riskinä on, että kulku suuntaakin ihan toisaalle? Annanko toisen kiivetä kiipeilytelineen huipulle siitä huolimatta, että korkealta voi pudota?

”Jos luottamusta osaa osoittaa juuri oikeassa kohdassa, lopputuloksena voi olla huikea onnistuminen ja sen kautta vahvistuva itsetunto. Tällaiset edistysaskeleet voivat näennäisestä pienuudestaan huolimatta olla ratkaisevia harppauksia ihmisen kehittymisen polulla.”

Ihminen ihmiselle

Kun toimintahetki alkaa olla lopuillaan, yksi apajalaisista päättää mennä makaamaan keskelle lattiaa. Asento ei ehkä ole kaikkein paras, ja Outi huomauttaa asiasta ystävällisesti. Viesti näyttää kuitenkin menevän kuuroille korville – tai itse asiassa huomautus taitaa tehdä makoilusta vieläkin hauskempaa.

Sen sijaan, että Outi hermostuisi tai jäisi inttämään, hän menee makaamaan miehen viereen lattialle.

Kehitysvammaisten ihmisten kanssa toimiminen vaatii luovaa ongelmanratkaisukykyä ja toisinaan pulmat ovat kimurantteja. Outin mielestä haasteellisissa tilanteissa osallisuutta voi parhaiten tukea kohtaamalla ihmisen ihmisenä.

”Se vaatii sitä, että laittaa itsensä ja persoonansa peliin, ilman ammatti- tai muita rooleja. Solmukohdat ovat myös itselle opinpaikkoja, jotka tarjoavat mahdollisuuden ammatilliseen kasvuun”, Outi vastaa.

Ammattilaisten lisäksi kehitysvammaisen ihmisen elämään kuuluu perheenjäseniä ja muita läheisiä ihmisiä. Se, että yksilön koko kapasiteetista pääsisi jyvälle, edellyttää avointa keskustelua kaikkien lähi-ihmisten kesken.

Uusia toimintamalleja kaivataan myös palkkatyön ulkopuolella. Nyt vaihtoehdot – avotyöpaikka, tuettu työ, työtoiminta ja päivätoiminta – ovat tiukasti omissa lokeroissaan. Uusia yhteiskumppaneita olisi hyvä löytää myös kehitysvamma-alan ulkopuolelta, esimerkiksi erilaisten harrastusten parista.

”Tarvitaan siltoja ja sillanrakentajia, moottoreita ja puuhaihmisiä. Harvoin asiat ovat joko tai, vaan useimmiten sekä että. Siksi tarvitsemme yhteistyötä ja rohkeaa, uudenlaista ajattelua.”

* Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 1 / 2017.