Murrosiän myötäeläjät
Lennä lapsi lennä, sanoo puolikas sydämestä. Toinen puoli haluaisi ottaa syliin ja suojella. Kun tuen tarve on suuri, itsenäistyvän nuoren vanhemmuus on tasapainoilua ristiriitaisten tarpeiden keinulaudalla.
Miten tukea omaa lasta murrosiän kuohuissa? Miten auttaa nuorta tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan ja tarpeitaan, kun sanoja on vähän tai ei ollenkaan? Miten auttaa itsenäistymään, kun nuori samaan aikaan tarvitsee paljon tukea?
Miten muistaa vielä omat tarpeensa kaiken keskellä?
Esimerkiksi näihin kysymyksiin pureutuu Tukiliiton hanke Voimavaroja vuorovaikutukseen tukea tarvitsevan murrosikäisen kanssa. Ja suurin viisaus löytyy ihmisistä itsestään.
Kevätkaudella, hankkeen pilottivaiheessa koottiin eri puolilta Suomea viiden äidin ja yhden isän kehittäjäryhmä, joka tapasi ensin muutaman kerran verkossa. Kesäkuussa ”murkkuryhmä” vietti kasvotusten työpajapäivän, jossa ihmisten omia kokemuksia työstettiin muun muassa draaman keinoin. Samalla tuotettiin videomateriaalia, jota hyödynnetään jatkossa verkkokoulutusmateriaalina ja monin tavoin Tukiliiton vertaistoiminnassa.
”Syntynyt malli on äärettömän innostava. Draaman ja eläytymisen keinoin voi tehdä näkyväksi tärkeitä ilmiöitä”, sanoo hanketta koordinoiva suunnittelija Taina Koivunen-Kutila.
Ryhmän asiantuntijana toimi kehittämisprosessin läpi autismikirjoon ja kehitysvammapsykologiaan erikoistunut professori Elina Kontu Tampereen yliopistosta. Työpajapäivässä työskentelyä luotsasi vuorovaikutusohjaaja Anna-Mari Laulumaa.
Tässä kolme äitiä ja yksi vuorovaikutuskouluttaja kertovat ryhmän löydöistä.
Harriet Kiuru, Sisun äiti: ”Myös vanhemman tarpeet esiin”
Kuopuksemme Sisu, 11, tuntuu jo enemmän esiteiniltä kuin lapselta. Hän haluaisi aiempaa enemmän tehdä ja päättää itse. Kun tämä on vaikeaa, ottaa päähän.
Sisu ei mieti abstrakteja käsitteitä eikä pysty punnitsemaan vaihtoehtoja valinnan hetkellä. Tunteet tulevat tilanteissa sellaisenaan.
Murrosikä on hänen kanssaan aivan erilainen juttu kuin isojen sisarusten kanssa. Niitä tavallisia huolia on ehkä vähemmän, mutta Sisu tarvitsee paljon tukea, myös tunteiden käsittelemiseen ja niistä kertomiseen.
Kun vaikeasti vammainen lapsi tarvitsee paljon niin ikään fyysistä apua, äitinä lähden joskus liian helposti fyysiseen lohdutteluun. Eihän kosketuksen tarve iän myötä katoa, mutta välillä pitää muistuttaa itselle, ettei tämä lapsi ole enää mikään vauva.
Myös kehitysvammaisen murrosikäisen kanssa vanhemman tehtävä on asettaa rajoja. Sitä saimme taas äsken harjoitella. Sisu kuuli, kun juttelin hänen isosiskonsa kanssa heidän tulevasta elokuvareissustaan. Poika luuli, että pääsee leffaan nyt heti. Hänen oli todella vaikea käsittää, että se tapahtuu myöhemmin. Siskokin joutui sellaisen tunnekuohun kohteeksi, että oli pakko vetää raja.
Miettiä voi, oliko virhe antaa hänen kuulla elokuva-asiasta ennen kuin se tapahtuu vai onko hyvä asia saada tunnesiedätystä.
Murkkuryhmässä käsittelimme lapsen tarpeiden lisäksi omiamme. Minulla on ehdoton tarve saada joskus erillisyyttä lapsesta, myös siitä isosta fyysisestä avun tarpeesta.
Olen siinä pisteessä, että voisin antaa enemmänkin hoitovastuuta itseltäni pois, mutta Kuopiossa ei myönnetä lyhytaikaishoitoa enempää kuin seitsemän vuorokautta kuukaudessa. Enemmän tarvitsisimme.
Muistetaan hengittää
Murkkuryhmämme oli aivan mahtava. Välillä ihmetyttää, että miten tällaisen asian kautta saakin näin ihania ihmisiä elämäänsä.
Draaman keinot olivat minulle uusi juttu ja olin aivan innoissani. Tuntui hyvältä heittäytyä rooleihin ja päästä mukaan toisten tarinoihin. Päivään mahtuivat kaikki tunteet – kyynelten lisäksi huumoria ja naurua.
Kun Anna-Mari eläytyi pieneksi pojaksi, löysin uusia näkökulmia siihen, mitä pojan mielessä saattaa liikkua. Ärtymys voi olla kasvamisen vaikeutta ja omien rajojen hakemista. Täytyy testata, mitä tuo tekee, kun minä teen näin.
Ihmisten erilaisuuden kautta voi löytää ahaa-elämyksiä. Minä olen huono olemaan itseäni kohtaan armollinen. Muilta voin vähän imeä sellaista ajatusta, että näin vaativan arjen keskellä ei tarvitse olla muiden kanssa samalla viivalla kaikessa.
Vertaisuuden isoin lahja on tunne siitä, että en ole yksin. Hirveän moni painii ihan samojen asioiden kanssa.
Itse kunkin olisi hyvä kehittää taitoa päästä tunteesta ulos. Kun väsyttää, pitäisi vain muistaa hengittää ja ottaa yksi asia kerrallaan. Kyllä me kaikki selvitään. Jokaisesta murrosikäisestä tulee joskus aikuinen.
Riitta Kotiranta, Aadan äiti: ”Pystyn asettamaan rajat”
Etukäteen mietin, että hyväksytäänkö minut ryhmään, kun olen ainoa, jolla on lievä kehitysvamma. Sitten huomasin heti, että ei ole mitään hätää. En jäänyt jalkoihin ja tykkäsin ryhmästä kovasti.
Minun veljelläni on Downin oireyhtymä ja muiden äitien tarinat toivat usein veljen mieleen. Hoidin häntä paljon pienenä, ja edelleen olemme läheisiä.
Minun murrosikäiseni on Aada, 15, joka muuttaa vihdoin luokseni ensi vuonna. Hänet otettiin huostaan seitsemänvuotiaana. Olen taistellut paljon, jotta saisin hänet takaisin kotiin. Lievä kehitysvamma ei voi olla huostaanoton peruste.
Aada on kotona lomat ja kolme viikonloppua kuukaudessa, ja kyllähän murrosiän huomaa. Hän on ailahteleva: välillä kiltti ja välillä hankala.
Laitoksessa on omat sääntönsä. Kotona hän voi sitten kokeilla, missä on minun rimani. Joskus tyttö kiukuttelee tai mököttää, jos ei saa vaikka uutta vaatetta. Mutta osaan kyllä asettaa rajat. Aada voi luottaa minuun.
Aada itsenäistyy aikanaan, eikä se pelota minua. Hänen siskoilleenkin olen sanonut, että kotiovi on aina auki. Milloin vain voi palata ja pyytää apua.
Koiratkin laskevat päiviä
Vanhin eli 27-vuotias lapseni odottaa jo toista lastaan. Autan häntä lasten kanssa, koska jokainen tarvitsee välillä omaa rauhaa.
Toisella 21-vuotiaista kaksostytöistäni oli vaikea murrosikä. Päihdeongelmasta seurasi kaikenlaista vaikeaa. Omat voimani loppuivat ja pyysin itse lastensuojelulta apua. Silloin huostaanotto oli hyvä juttu, koska tyttö sai myös sairauteensa hoitoa ja tilanne rauhoittui.
Aadan kanssa taas huostaanotolle ei ole missään vaiheessa ollut mitään perustetta. Hänen asiakassuunnitelmassaan lukee, että äidin kehitysvamma vaikuttaa arkeen. Miten? Minulla on vakituinen työpaikka, opiskelen, maksan laskut ja pidän asioistani huolen.
Minua ovat tukeneet eniten kääpiöpinseri ja kultainennoutaja. Kun Aada otettiin huostaan, kääpiöpinseri laski päiviä kanssani ja tiesi aina, milloin Aada tulee viikonlopuksi kotiin. Nyt koiria on kaksi, ja molemmat osaavat laskea, milloin tyttö tulee.
Olen nyt opintovapaalla ja valmistun linja-autokuskiksi joulukuussa. Se on 20-vuotisen unelman täyttymys. Juuri äsken sain tietää, että toinen vielä isompi unelma täyttyy. Pelkäsin, että lievä kehitysvamma olisi este, mutta niin vain pääsin kolmivuotiseen lähihoitajakouluun.
Johanna Aaltonen, Leonan äiti ”Valmistaudun päästämään irti”
Tyttäremme Leona, 20, on aina ollut kommunikatiivinen ihminen, jolla on paljon asiaa mutta liian vähän keinoja ilmaista itseään. Yläkoulussa tilanne meni todella vaikeaksi, ja peruskoulun viimeisen luokan tyttö vietti käytännössä alasti pukuhuoneen lattialla.
Olin kotona vähän jo kokeillut voimauttavan vuorovaikutuksen keinoja ja siksi osasin kysyä siitä. Mahdollisuudet alkoivat todella avautua, kun puheterapeutti Kati Malvila aloitti käynnit meillä kotona. Yhteistyöhön tulivat mukaan Live-ammattiopisto ja toimintakeskus, jossa Leona vietti iltapäivät. Yhteistyössä todella löysimme uuden alun.
Mitä enemmän Leona tuntee tulevansa ymmärretyksi, sitä enemmän hän oppii luottamusta ja uskoo, että hänen sanomisellaan on väliä. Luottamus tuottaa aloitteellisuutta. Hän kommunikoi aiempaa rohkeammin niillä keinoilla, joita hänellä on käytettävissään. Näkkileivän pyytäminen voi olla iso asia.
Yläkoulussa Leona oli arvioitu kyvyttömäksi käyttämään kuvakansiota. Puheterapeutti kuitenkin näki, ettei se ole totta. Leonalle myönnettiin myös GoTalkNow, jota hän käyttää nyt AACi-kansion ja tukiviittomien ohella. Hän valitsee itse keinon, joka kuhunkin tilanteeseen sopii.
Kun 18-vuotias poikani alkoi puhua pois muuttamisesta, kysyin että tarvitsetko astioita ja miten haluat asiassa edetä. Leonan kanssa näen hänen oikeutensa omaan kotiin, mutta siirtymävaihe vaatii paljon työtä.
Ensimmäinen yritys meni kaikin tavoin pieleen. Olen nyt sanonut vammaispalveluille, että yritetään uudestaan noin viiden vuoden kuluttua, kun saamme vuorovaikutustaitoja ja terveyspulmia kuntoon.
Kun lapsi tarvitsee paljon konkreettista, jatkuvaa tukea, äiti helposti kietoutuu lapseen liian tiiviisti. Siksi olen aina korostanut tilapäishoidon merkitystä. Se valmistaa minuakin siihen, että jonain päivänä päästän irti.
Silti haluan loppuelämäni toimia yhteistyössä sen toimijan kanssa, joka huolehtii Leonasta.
Kuopista ja kolhuista selvitään
Tukiliiton murkkuryhmä tuntui nopeasti ihmeellisen tiiviiltä ja meistä tuli me. Vaikka olemme erilaisia ja erilaisissa tilanteissa, työtä kannatteli avoimuus ja luottamus. Kaikilla oli sellainen asenne, että kun kerran tähän ryhdyimme, me myös annamme itsestämme muille.
Draamallisista menetelmistä mietin etukäteen, että jaa-a, onkohan minun juttuni. Jotenkin siinä kuitenkin kävi niin, että eläytymistilanteessa vain menin mukaan ja melkein unohdin koko ryhmän.
Voimauttavassa vuorovaikutuksessa keskeistä on tukea toisen tunnetta siitä, että hänen aloitteellaan on merkitystä. Anna-Marin rakentama päinvastainen tilanne havainnollisti sen hyvin. Kun hän tuli liian lähelle, tunsin tarvetta torjua. Kun hän ryhtyi johtamaan tilannetta, passivoiduin. Oikea tahti on oleellinen asia.
Uskon syvästi jokaisen ihmisen oikeuteen kommunikoida. Kun tulee ymmärretyksi, moni ongelma ratkeaa.
Helposti tässä päätyy ihmiseksi, joka esittelee itsensä, että ”hei, olen Leonan äiti”. Siihen, että tunnistan omat tarpeeni, on ollut pitkä tie.
Minun oma juttuni on nyt se, että opiskelen puhevammaisten tulkkausta ja kommunikaation ohjausta. Vaikka se vie aikaa perheeltä, olen sen myötä parempi ihminen heillekin. Saan voimaa myös muiden auttamisesta vapaaehtoistoiminnan kautta.
Mitä olisin itse halunnut tietää silloin, kun Leona oli pieni? Sen, että me selviämme. Vaikka on kuoppia ja kolhuja, hyvä siitä tulee.
Anna-Mari Laulumaa, vuorovaikutuskouluttaja: ”Vanhempi muuttuu murkun rinnalla”
Kehittäjäryhmä oli huikea. Kaikki olivat omassa vanhemmuudessaan ”väitelleitä” – sellaisessa kypsän viisauden vaiheessa, jossa ei tarvitse kieltää eikä väistää, vaan voi kertoa asiat niin kuin ne ovat. Tätä odotin äitiydeltä ja tämän kohtasin.
Paljon tukea tarvitsevan murrosikäisen vanhemmuus kiteytyy arkisessa tilanteessa: puet lasta, joka haluaisi pukea itse mutta ei pysty siihen. Se on kuin tanssia. Vuoroin viejä on lapsen halu itsenäistyä ja tuen tarve, vuoroin vanhemman huoli ja halu päästää irti.
Kun tilanteeseen sekoittuu vanhemman oma väsyminen, tanssi voi olla välillä kivuliasta ja raastavaa. Se on suostumisten polku, jossa äiti tai isä joutuu pohtimaan myös sitä, miten minä itse muutun. Miten minun täytyy muuttua?
Ryhmässä tutkimme draaman keinoin erilaisia teemoja ja tunteita – improvisoimme ja eläydyimme rooleihin. Osa suhtautui etukäteen vähän varautuneesti, mutta kun aloitimme, kaikki heittäytyivät täysillä.
Olen itse ollut ammatillisesti paljon tekemisissä autismikirjon lasten kanssa. Kun eläytymistilanteessa menen lapsen nahkoihin, tunnen hänen hätänsä: jos kukaan ei ymmärrä minua, minä jään ulos. On meidän aikuisten vastuulla tukea heitä, jotka muuten jäisivät yksin.
Yksi ryhmän oivallus oli se, että kaikkia ristiriitoja ei tarvitse ratkaista. Mihinkään vaikeaan kysymykseen ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta muiden kokemuksista voi saada ravintoa omiin prosesseihin. Vertaistuki tarkoittaa juuri sitä: ymmärrän sinun kysymyksiäsi, mutta jokainen löytää itse vastauksensa.
Kaikki Jussit ja Oscarit!
Emme lähteneet käsikirjoittamaan videoita, vaan heittäydyimme suoraan tekemiseen. Kaikki tallennettiin kahdella kameralla.
Viiden tunnin aikana syntyi olemattomalla rahalla puolitoista tuntia laadukasta, totta ja koskettavaa videoaineistoa. ”Näyttelijäntyö” on niin autenttista, että se ansaitsisi kaikki Jussit ja Oscarit.
Voimauttavan vuorovaikutuksen keinot toimisivat missä tahansa, missä sanallinen kommunikaatio on vaikeaa. Kyse on kohtaamisesta ja läsnäolosta. Yhteinen taajuus toimii niillä keinoilla, joita on käytettävissä.
Lääkärit hyötyisivät videoiden näkemisestä, samoin kaikki ammattilaiset, joilta puuttuu oma kokemus.
Olen ollut monessa mukana, mutta en muista, milloin olisin ollut jostain työstä näin kiitollinen ja ylpeä. Ryhmän tekemisen huikea laatu oli aivan omassa luokassaan.
Iso kiitos kuuluu Elina Kontulle, joka toi ryhmään asiantuntemuksensa ja viisautensa, ja tietenkin haltijakummi-hengenpuhaltaja Taina Koivunen-Kutilalle, joka toimii koko hankkeen vastuuhenkilönä ja koordinoijana.
Vertaisvoimaa murrosikäisten tukijoille
- Tukiliiton hanketta Voimavaroja vuorovaikutukseen tukea tarvitsevan murrosikäisen kanssa rahoittaa Alli Paasikiven säätiö.
- Pilottivaiheen ideointiin ovat osallistuneet myös Kehitysvammatuki 57 ja Kamalat äidit.
Juttu on julkaistu Tukiliiton Tukiviesti-lehdessä. Tukiviesti 4/2022 -lehden teemana oli kokemuksen voima.