Mahdollisuus vaikuttaa
Mitä lyhenteitä kehitysvammaisesta ihmisestä voi käyttää? Saako käyttää sanaa kehari? Oletko tyttö vai poika? Näihin, ja useisiin muihin kysymyksiin Nita vastaa TikTokissa.
Oululainen Nita Halonen, 27, julkaisee useita videoita joka viikko, pääasiassa TikTokiin ja Instagramin tarinoihin. Hän on tehnyt videoita noin vuoden verran muun muassa kehitysvammaisuudesta, Harry Potterista, seksuaalivähemmistöistä ja muista elämäänsä liittyvistä aiheista.
Hänen seafinfan94-tilillään TikTokissa on jutun kirjoitushetkellä lokakuussa noin 14 000 seuraajaa. Vertailun vuoksi: radio Yle-X:llä on 3 978 seuraajaa ja somevaikuttaja Sita Salmisella noin 30 000.
Minkälainen on tie aktivistiksi? Nitan kohdalla se alkoi 13-vuotiaana, kun hän alkoi puhua ihmisoikeuksista, ensin äidilleen.
”En ole koskaan oikein sietänyt epäreiluutta”, hän sanoo. Ilkeät kommentit ja kiusaaminen eivät saa Nitaa hiljenemään, sillä hän tietää, että kiusaajalla on usein itsellään taustalla jotain, mikä ajaa purkamaan pahan olon muihin. Työkeskukseen Nita loi yhdeksänsivuisen tietopaketin autismista kuultuaan, ettei muiden mielestä ota riittävästi kontaktia ryhmässään.
”Kun puhutaan neurokirjon ihmisistä, normaalit yhteiskunnan normit eivät yksinkertaisesti päde. Ihmisiä ei voi laittaa samaan muottiin.” Epäoikeudenmukaisuuden tunne oli isoin syy myös siihen, että Nita aloitti videoiden tekemiseen sosiaaliseen mediaan.
Tarkistuksia pukuhuoneeseen
Nitan perhe muutti Espoosta Ouluun tämän ollessa lapsi. Koulutaipaleen ensimmäisellä luokalla hänellä oli avustaja ja hän siirtyi oppimis- ja keskittymisvaikeuksien takia erityisluokalle.
Lapsuudesta Nita muistaa, että aikuiset pitivät häntä poikana, vaikka ei itse tuntenut niin. Muut lapset kohtelivat häntä tyttönä.
”Ehkä he näkivät jotain, miltä aikuiset sulkivat silmänsä”, hän miettii nyt. Hieman vartuttuaan hän ihastui tyttöihin ja poikiin. Yläkouluikäisenä hän kiinnostui Taru sormusten herrasta -maailmasta ja opiskeli J.R.R. Tolkienin luomia kieliä. Myös Harry Potter -kirjat ovat pitäneet otteessaan näihin päiviin saakka, ja Nita tunnetaan vedenpitävänä Seamus Finnigan -hahmon ihailijana. Varhaisessa vaiheessa yläkoulussa hän kertoi läheisilleen, ettei ole hetero, eikä poika.
”Tämä ei tullut perheelleni yllätyksenä, he tiesivät. Elin tavallista teinitytön elämää niin pitkälle kuin se oli mahdollista”, Nita kertaa.
”16-vuotiaana hain vanhempieni kanssa trans-poliklinikalle ja vuosi sen jälkeen aloitin hormonit”.
Nita kokee, että hormonihoidot aloitettiin hänen kohdallaan sopivassa vaiheessa, jolloin hän omien sanojensa mukaisesti säästyi suurimmaksi osaksi pojan murrosiän muutoksilta.
Peruskoulun jälkeen tuli valmentavien opintojen aika. Vuonna 2011 Nita aloitti liiketalouden opinnot Luovissa Oulun yksikössä. Opiskelu sujui hyvin, erityisesti kielet, mutta olosuhteet kävivät pian vaikeiksi.
”Osa opettajista kieltäytyi puhuttelemasta minua tyttönä. Pojille oli siniset työpaidat ja tytöille punaiset. Pyysin saada vaikka ruskean paidan, ettei sukupuoleeni kiinnitettäisi huomiota”, Nita kertoo. Kukaan ei kuitenkaan saanut erikoiskohtelua, joten punainen ja sininen pysyivät ainoina vaihtoehtoina.
”Opettajat tulivat myös pukuhuoneisiin välillä tarkistamaan, ettei vartaloni näy. Heidän mukaansa se voisi häiritä tyttöjä. Kukaan ei kyllä koskaan häiriintynyt.”
Nita muistaa, että osa opettajista kutsui häntä transuksi. Kielenkäyttö oli kaikkea muuta kuin sensitiivistä, ja pian erilaiset huhut levisivät koulussa. Tuntemattomat nimittelivät ja osoittelivat Nitaa kaduilla, mikä oli viimeinen pisara. Mielenterveys oli koetuksella, ja sitä hoidettiin osastollakin. Vuonna 2015 opinnot tulivat päätökseen ja Nita valmistui merkonomiksi.
Älkää puhuko kuin lapselle
Nita käy arkisin muutamana päivänä viikossa toimintakeskus Kipinässä työtoiminnassa. Aamupäivisin hän hoitaisi mielellään somejulkaisut alta pois, mutta työpaikalle on mentävä usein jo varhain. Nitasta tuntuu, että ulkoa annettu aikataulu ei aina sovi hänen rytmiinsä.
”Koen, että ei nähdä, että olen tuottava yksilö ja teen aktivismia sosiaalisessa mediassa. Ehkä ajatellaan, että somen tekeminen on toissijaista tai pelkkä hauska harrastus, vaikka saan siitä paljon itselleni.”
Palo asioihin vaikuttamiseen alkoi ja nousee yhä epäreiluudesta. ”Törmään siihen jatkuvasti yhteiskunnassa ja kun jossain vaiheessa keittää yli, asioihin on pakko puuttua. ”
Kehitysvammaisten ihmisten palkkatyöllistyminen on yksi aihe, johon Nita haluaa vaikuttaa. Viime kesänä Oulun Kehitysvammaisten Tuki ry:n kanssa syntyi Minä haluan töihin! -video, jossa Nita kertoo tilanteestaan.
”Työkeskuksessamme oli kerran infotilaisuus avotyöstä ja tuetusta työtoiminnasta. Kerroin ohjaajille, että olen kehitysvammainen ja haluaisin saada normaalia palkkaa, jos lähden avotyöhön. Minulle puhuttiin kuin lapselle, eikä perusteltu, miksi palkkaa ei voi maksaa.”
Välillä muiden ajattelemattomat kommentit loukkaavat. ”Minulle on myös sanottu, että enhän minä tarvitse palkkaa, kun saan eläkettä. Mieluusti aikuisena maksaisin itse elämisestäni. Kehitysvammaiset haluavat olla osa yhteiskuntaa, samalla tavalla kuin muutkin”.
Nita miettii myös sitä, minkälaisiin tekoihin yhteiskunta on valmis: ”Ei masentuneellekaan sanota, että ei sinun tarvitse mennä enää palkkatyöhön, sinullahan on jo sairauspäiväraha. On outoa, ketä yhteiskunta suostuu auttamaan milläkin keinoilla. Mielenterveyden kanssa kamppailevia pyritään viemään eteenpäin ja työelämään, mutta kehitysvammaisten kohdalla tilanne on eri.”
Hän toivoo, että yhteiskunnassa puhuttaisiin vammaisuudesta enemmän ja huolellisemmin.
”Haluaisin, että päästäisiin yli siitä ajattelusta, että kehitysvammaiset eivät ymmärrä mitään. Emme ole aina hyvällä tuulella, päähän taputeltavia maskotteja. Puolestamme päätetään ilman, että meitä kuullaan. Elämme arkea, jonka joku muu meille päättää.”
Oikeus seksuaalisuuteen
Nita saa paljon viestejä seuraajiltaan, ja myös ruudun ulkopuolella hänen mielipidettään kysytään.
”Useat kehitysvammaisista tutuistani ovat perillä seksuaalisuuden monimuotoisuudesta. He tietävät mitä termit hetero ja homo tarkoittavat, mutta seksuaalisuudesta yleisesti ei ole paljon tietoa. Ajatellaan varmaan, että kehitysvammaisilla ihmisillä ei ole seksuaalisuutta tai että jos tietoa annetaan, meistä tulee jotenkin holtittomia”, Nita sanoo.
”Hyvää tietoa on kuitenkin saatavilla. Kun olin valmentavassa koulutuksessa, meillä kävi ihminen puhumassa seksuaalisuuden ja sukupuolten moninaisuudesta, sukupuolitaudeista ja muusta”.
Seksuaalikasvatusta ja tietoa pitää olla saatavilla myös ihmisillä, joilla on kehitysvamma. ”Jos ei osata lähestyä ihmisiä oikein, tapahtuu seksuaalista ahdistelua, mikä vahvistaa haitallisia stereotypioita kehitysvammaisten ihmisten seksuaalisuudesta”, Nita kiteyttää.
Moni haaveilee perheen perustamisesta, mutta ajatusta varjostaa epävarmuus siitä, voiko lapsia hankkia.
”Olen saanut viestejä liittyen perheasioihin, kuten saako hankkia lapsia vai ei, ja miksi vanhemmuutta ei tueta ja entä jos lapsi otetaan pois”, Nita kertoo.
Hänen mielestään kenenkään aikuisen ei pitäisi joutua miettimään tällaista.
”Olen itsekin ajatellut omaa perhettä. En haluaisi olla yksinhuoltaja, mutta esimerkiksi apilaperhe, jossa lapsella on monta huoltajaa, voisi olla sopiva vaihtoehto. Se voisi olla haaveeni, mutta en tiedä, onnistuisiko se. Antaisin mielelläni kodin lapselle, jolla ei sellaista ole.”
Hän tietää myös tapauksia, joissa lapset on viety kehitysvammaisilta vanhemmilta.
”En tietysti tiedä tarkalleen mitä on tapahtunut, mutta asia saa minut surulliseksi.”
Selkokieltä transkeskusteluun
Nita Halonen on käynyt Setan kokemuskouluttajakoulutuksen, tietääkseen ainoana kehitysvammaisena henkilönä Suomessa. Hän toivoo pääsevänsä puhumaan kouluihin, työyhteisöihin ja terveydenhuollon ammattilaisille tarinastaan. ”
Tarkoitus on kertoa omasta tarinasta, ei toimia seksuaalikasvattajana”, Nita tarkentaa. Nitaa huolestuttaa transkeskustelun kieli ja sen saavutettavuus.
”Tunnen muitakin kehitysvammaisia henkilöitä, jotka ovat käyneet trans-poliklinikalla ja joita on hoidettu. Kehitysvammaiset transihmiset jäävät keskustelun ulkopuolelle. Näillä ihmisillä ei ole paikkaa yhteisössä, siitä olen huolissani.”
Nita on yrittänyt selvittää, miten selkokielisempää materiaalia voisi saada ja jakaa.
”Koko sukupuolen moninaisuuskeskustelu on vaikea ja monimutkainen. Yhteisössä on iso joukko ihmisiä, jotka ovat vaarassa joutua tiedon ulkopuolelle, kun selkokielistä materiaalia transsukupuolisuudesta ei ole saatavilla.”
Yksi asia on varmaa: kun lapsi kertoo identifioituvansa toiseen sukupuoleen kuin mihin on syntynyt, vanhemman on aika kuunnella.
”Ei kannata ajatella, että se on vain vaihe. Jos transsukupuolisuudesta ensimmäisen kerran kuuleminen on kova paikka, sanoisin, että sen kuulu ollakin. Lapsella on tiedossa kova tie. Mutta olisin hyvin huolissani, jos vanhempi suhtautuisi asiaan kevyesti ja lähtisi samalta istumalta soittamaan trans-poliklinikalle.”
Tulevaisuuden näkymiä
Nuorempana Nita haaveili kosmetologin ammatista, mutta ajatus on jäänyt taka-alalle. Mikä on suunta tulevaisuudessa?
”Olen miettinyt työskentelyä lasten ja nuorten kanssa, esimerkiksi nuoriso-ohjaajan työtä. Juttelen lähes joka päivä somessa nuorten kanssa ja saan heiltä viestejä.”
Kommentit sosiaalisessa mediassa ja etenkin TikTokissa voivat olla negatiivisia ja sellaisia, mitä ei ikinä sanottaisi henkilölle päin kasvoja.
”Nuorten provosointiyritykset eivät vaikuta minuun. Nuoret kasvavat ja saavat vielä rakentaa mielipiteitään.”
Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestin rakkausteemanumerossa 4 / 2021.
Trans-poliklinikan ylilääkäri: Jokainen on kohdattava yksilönä
Trans-poliklinikalle hakeutuu kehitysvammaisia ihmisiä ajoittain, mutta tarkkaa tilastotietoa heidän osuudestaan ei ole. Kansallisesti on todettu, että lähetemäärät ovat yleisesti kasvaneet.
Poliklinikan lähtökohta on kohdata tutkimuksiin hakeutuva henkilö yksilönä. Henkilön kokemus sukupuolestaan otetaan aina yhtä vakavasti, vammaan katsomatta. Tutkimusjakso pyritään muokkaamaan potilaslähtöisesti, tarpeita vastaavaksi.
Kehitysvammaan liittyvät tuen tarpeet huomioidaan haastattelukäynneillä. On tärkeää, että käytetyt termit ja tutkimusmenetelmät ovat tarkoituksenmukaisia. Erityisen tärkeää on, että potilas ymmärtää annettavan tiedon oman tietoisen päätöksenteon mahdollistamiseksi.
Trans-poliklinikalla on hyviä kokemuksia yhteistyöstä kehitysvammapalveluiden kanssa sekä tutkimusjakson aikana että sen jälkeen, toki potilaan itsensä suostumuksella. Mahdollisilla sukupuolenkorjaushoidoilla saavutettavia hyötyjä arvioidaan aina kokonaistilanteeseen suhteutettuna. Mikäli potilaan toimintakyky ei esimerkiksi kehoa muokkaaviin hoitoihin riitä, pyritään etsimään yksilöllisiä keinoja kehoahdistuksen lievittämiseksi.
Sukupuoliristiriidasta kärsivän kehitysvammaisen läheiset voivat tukea häntä ilmaisemalla, että hän on rakas ja tärkeä ja että hänellä on oikeus ajatuksiinsa ja vapaus sukupuolen ilmaisuus haluamallaan tavalla. Mikäli kehitysvammainen henkilö kokee kehossaan ahdistusta ja toivoo sukupuolenkorjaushoitoja, hyvä konsultoitava taho on kehitysvammapalveluiden seksuaaliterapeutit tai -neuvojat, joilla on kokemusta myös sukupuolikokemukseen liittyvistä teemoista.
Tampereen yliopistollisen sairaalan yleispsykiatrisen poliklinikan ylilääkäri Riikka Mäkelä kommentoi asiaa sähköpostitse pyynnöstämme.