Inkluusio vai erityiskoulu?

Teksti: Merja Määttänen, Kati Ranta / Kuva: Laura Vesa, Kati Ranta

Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Kasvattaako vammaisten ja vammattomien yhteinen koulutie lapseni osallisuuteen? Antaako se elämän evääksi tunteen joukkoon kuulumisesta? Vai jääkö hän sittenkin yksin? Kiusataanko erilaista lastani ”tavallisten” joukossa?

Onko erityiskoulu paras tapa varmistaa, että lapseni saa tarvitsemansa tuen ja turvan? Vai onko erityisluokassa levotonta? Saako lapseni riittävästi huomiota, kun kaikki tarvitsevat paljon?

*

Suomessa on yli 40 000 erityisen tuen oppilasta. Kuntakohtaiset erot heidän peruskoulutuksensa järjestämisessä ovat suuret. Erilaiset integraatio- ja inkluusiomallit yleistyvät, mutta myös erityisluokkia ja -kouluja on yhä paljon.

Syksyn 2016 tilastot näyttivät tältä: Joka viides erityistä tukea saava oppilas käy koulunsa kokonaan yleisopetuksen ryhmissä. Noin kaksi viidestä käy yleisopetuksessa puolet tai alle puolet ajasta. Joka neljäs käy koulunsa kokonaan erityisryhmässä ja joka kymmenes erityiskoulussa.

On malli mikä hyvänsä, tärkeintä on, että lapsi saa tarvitsemansa tuen oppimiseensa ja hyvään arkeen. Kouluissa on oltava riittävästi pedagogista osaamista ja – integraation yleistyessä – riittävästi myös koulunkäynnin ohjaajia tai avustajia.

Käytännössä perusopetuslaki antaa kunnille mahdollisuuden tähän, mutta ei suoraan pakota siihen. Siksi monet vanhemmat pelkäävät, että tiukassa taloudessa avustajista tingitään. Tai että avustajatilanteen valvonta jää väärällä tavalla heidän tehtäväkseen.

*

Tosiasiassa monet lapset ja perheet eivät saa mahdollisuutta valita itse. Toinen tosiasia on se, että vastaus perustavanlaatuisiin kysymyksiin ei ole kaikille sama.

YK:n vammaissopimuksessa luvattu kouluosallisuus toteutuu, kun vammainen lapsi ei joudu automaattisesti taipumaan rakenteeseen, jonka palvelujärjestelmä tarjoaa. Rakenteen kuuluu taipua lapsen tarpeeseen ja jokaisella pitää olla mahdollisuus valita.

Tanja Korhonen ja Aino Pekkanen perheineen tekivät erilaiset, itselleen oikeat valinnat koulumallin suhteen. Yksi heitä kuitenkin yhdistää. Kumpikaan ei suostunut kunnan tarjoamaan kaavaan.

Teksti Merja Määttänen

Tavallisen koulun tyttö

Tanja Korhonen on yksi koulun keittiötiimin kantavista voimista. Hän on palannut juurilleen, omaan peruskouluunsa. Sinne oli mukava palata – ihan tavalliseen kouluun, jota kaikki muutkin lapset kävivät.

Tanja Korhonen kulkee tottunein ottein koulun keittiön ”puhtaassa päässä”. Se on työkieltä ja tarkoittaa tiskauspistettä, jossa päivän päätteeksi kaikki työkalut ja astiat pestään ja palautetaan paikoilleen, jotta huomisen työt on taas hyvä aloittaa.

”Aamulla minun vastuullani on siivota pöydät. Sitten laitan maidot ja piimät. Aamukahvin jälkeen olenkin sitten loppupäivän puhtaassa päässä”, kertoo Tanja, ammattiylpeyttä äänessään.

Koulussa on oppilaita 340, mutta keskuskeittiö valmistaa aterioita muuallekin, joka päivä yli tuhat. Tanja, 28, liittyi keittiötiimiin elokuussa 2010, heti ammatillisen tutkinnon suoritettuaan.

Tanja Korhonen on oikeastaan palannut juurilleen. Tässä samassa somerolaisessa Joensuun koulussa hän aloitti oman koulutaipaleensa 21 vuotta sitten. Alun perin hänet kyllä ohjattiin toisaalle, Härkätien erityiskouluun, mutta toisin kävi.

Normaaliuden mallioppija

Minun pieni Tanjani ei tänne tule. Se oli äiti Jaana Latva-Äijön ensimmäinen ajatus tutustumisreissulla Härkätien kouluun. Koulussa oli parikymmentä oppilasta: kaikki seudun 1.–9.-luokkalaiset tarkkailuluokkalaiset, apukoululaiset ja muut erityislapset.

”Tanja oli täysin mallioppija. Hirvitti ajatella, mitä hän siellä oppisi”, äiti muistelee.

”Ajattelin myös, että Tanjan pitää kuitenkin elää elämänsä tässä yhteiskunnassa, muiden kanssa. Miksi laittaisin hänet kouluvuosien ajaksi syrjään? Hän oli ollut jo päiväkodissa tavallisten lasten kanssa ja hänet oli siellä hyväksytty joukkoon. Olin nähnyt, että normaalius tuki Tanjan kehitystä.”

’Case Tanja’ oli Somerolla lajissaan ensimmäinen: siihen asti erityiskouluun olivat menneet kiltisti kaikki, jotka sinne ohjattiin. Jaana kävi tutustumassa toisen ja kolmannenkin kerran, ja varmuus kasvoi. Mieluummin hän hoitaisi Tanjan koulutuksen vaikka itse, kotiopetuksena.

Silloin perhe rakensi omakotitaloa ja asui rivitalossa Someron keskustassa. Härkätien koulu olisi sijainnut matkan päässä, mutta tavallisten lasten Joensuun koulu näkyi kodin ikkunasta. Niinpä he päättivät kolkuttaa oveen. Koulun opettajat haastattelivat Tanjaa ja totesivat, että tervetuloa muiden joukkoon.

Erityiskoulun loppu

Ensimmäisiä kouluvuosistaan Tanja muistaa, että kavereita oli paljon ja että koulussa oli kivaa. Hän pärjäsi omaan tahtiinsa ja oppi lukemaan toisen luokan keväällä ja kolmannen syksyllä.

Myöhemmin äidille kerrottiin, että kaksi muualta muuttanutta poikaa yritti jossain vaiheessa ottaa Tanjan silmätikukseen. Opettaja harkitsi jo äidille soittamista, mutta luokka hoitikin homman itse: muut nousivat puolustamaan Tanjaa ja kiusaaminen loppui kuin seinään.

Ensimmäisessä joulujuhlassa Tanja sai kavereilta 200 joulukorttia: enemmän kuin kukaan muu.

Oma henkilökohtainen avustaja tasoitti kouluarkea ja erityisopettaja kävi kerran viikossa antamassa omaa asiantuntemustaan. Ensimmäisen ja toisen luokan Tanja kävi tavallisessa luokassa, vanhojen päiväkotikavereiden mukana. Kolmannella luokalla hän siirtyi pienryhmään, mutta vanhat kaverisuhteet jäivät.

Tanjan vanavedessä tuli muitakin, jotka valitsivat erityiskoulun sijasta muiden joukkoon menemisen.

Ainoa poikkipuolinen palaute tuli eräältä kunnan virkamieheltä, joka kerran pysäytti Jaana Latva-Äijön kadulla.

”Hän kysyi, että ymmärränkö minä, mitä olen mennyt tekemään. Että kaikki Härkätien lapset eivät pärjää muualla ja pian erityiskoulua ei enää ole. Ajattelin, että se ei ole minun ongelmani. Minun tehtäväni on ajatella Tanjaa.”

Hänen tietämättään sivistystoimen johtaja oli jo jonkin aikaa suunnitellut integraatiomallin kehittämistä Somerolla. Kun Tanjan koulun aloittamisesta oli kulunut vuosi, erityiskoulumallia alettiin purkaa.

Härkätien koulussa on sittemmin ollut monenlaista muuta harrastustoimintaa. Tanjakin on käynyt siellä napatanssitunneilla.

Itsenäistymisen oppivuodet

Kun Tanja Korhosen tuli aika ajatella jatkokoulutusta, vaihtoehtoja oli käytännössä neljä. Kaikissa hän kävi koulukokeilussa.

Aitoon koulutuskeskus ei vain jotenkin tuntunut omalta. Perttulassa tuli vastaan niin iso ja jäykkä ovi, että pienikokoinen Tanja ei ylettynyt avaamaan sitä. Bovalliuksen Turun yksikön asuntolassa ei ollut yövalvontaa, mikä pelotti 16-vuotiasta ja tämän äitiä. Laitilan yksikössä oli, ja se tuntui muutenkin sopivan pieneltä ja oikealta.

Vuoden verran Tanja kävi Laitilassa ammattiopintoihin valmentavaa Valma-koulutusta ja sitten jatkoi kolmivuotiseen suurtalous- ja catering-alan tutkintokoulutukseen.

Koulumatkat jännittivät. Bussia piti vaihtaa Turussa mennen tullen ja paluumatkalla kävi kaksi kertaa niin, että Someron bussi ei odottanut Laitilasta myöhässä tulevaa bussia.

”Juu, silloin kyllä olin hädissäni”, myöntää Tanja.

Ja kun hän on hädissään, hän ei vastaa puhelimeen. Niinpä hädästä raivopäinen äiti soitteli Turun matkahuoltoon ja pani sen järjestykseen. Lopulta tyttö saatiin kotiin.

”Mutta on se ihmeellistä, että se tapahtui vain kaksi kertaa neljän vuoden aikana”, Jaana kiittää.

Kouluvuosien aikana Tanja itsenäistyi. ”Viimeisen vuoden asuin itsenäisesti B-talossa”, hän kertoo.

Valmistuessaan hän oli 20-vuotias ja yhdestä asiasta samaa mieltä äitinsä kanssa: hän ei lapsuudenkotiin palaisi. Parikymppiset muuttavat omilleen – eivät takaisin kotiin.

Ryhmäkotiin hän ei olisi päässyt, koska paikoista oli tuolloin kova pula Somerolla. Kaupungin vuokratoimisto tarjosi kahta rivitalokaksiota. Toisessa olisi ollut tuttuja kehitysvammaisia naapureita, toinen oli ihan tavallinen ”kovan rahan” asunto. Tanja kävi molemmissa ja valitsi sen tavallisen.

Samana kesänä tapahtui toinen ”onnenpotku”. Mummi päätti muuttaa 50 Vaasassa vietetyn vuoden jälkeen Somerolle. Jaana järjesteli asuntoasiaa.

”Ajattelin, että Tanja ja äiti sopivat toistensa seuraneideiksi, kun minusta ei siihen kumminkaan ole”, Jaana nauraa.

Nyt Tanjan ja Mummin kotien välissä on yksi asunto. ”Me tavataan joka päivä. Olemme molemmat kovia menemään, mutta tykätään olla myös yhdessä”, Tanja sanoo.

Eri lapset, sama koulu

Alun perin Joensuun koulua ehdotti työssäoppimispaikaksi Laitilan opiston opettaja Niina Viljakainen. Ajatus tuntui Tanjasta heti mieluisalta, koska koulusta oli paljon lämpimiä muistoja.

Ensimmäisen viikon ajan opettaja oli myös mukana keittiöllä ja auttoi oppimaan tehtävät vaihe vaiheelta. Työt alkoivat sujua ja Tanjasta alkoi tuntua, että tännehän voisi vaikka jäädä.

Koulu tarjosi avotyötä viisi päivää viikossa. Toinen harjoittelupaikka, Someron ABC-huoltamo, olisi tarjonnut palkkatyötä kaksi ja puoli päivää viikossa. Taas Tanja sai valita. Hän tunsi olevansa niin ”toiminnan ihminen”, että halusi tekemistä viideksi päiväksi viikossa.

”Nyt lapset ovat vaihtuneet, mutta koulu on sama”, Tanja miettii. Ja uusilla lapsilla on tutut, ikiaikaiset tavat. Enimmäkseen he ovat mukavia, mutta joskus joku käyttäytyy huonosti tai kiusaa toista.

”Jos näen kiusaamista, menen sanomaan, että noin ei saa tehdä.”

Huolellinen, tehokas, reipas. Omatahtoinen. Tunnollinen, huomaavainen ja empaattinen. Kun Tanja katoaa kulman taakse, keittiön naiset kertovat, millainen Tanja on työkaverina.

”Jos hän on joskus sairauslomalla, poissaolon kyllä huomaa”, sanoo Nina Rosenblad.

”Tanjan kanssa on aina ollut helppo olla ja toimia”, tiivistää pomo Eini Moisander.

”Meidän työyhteisö on muutenkin sellainen, että jos jollakulla on joku harmi, siitä voidaan puhua. Ja ilot iloitaan yhdessä.”

Vertaisuus vahvistaa

Työpäivän päätteeksi Tanja kävelee kotiin kilometrin verran. ”Tässä on kiva asua. Saa olla omissa oloissa ihan rauhassa. Pärjään hyvin”, hän sanoo ja laittaa vieraille kahvin tippumaan.

”Tanja pärjää”, äiti Jaana Latva-Äijö vahvistaa.

”Hän kasvoi kolmesta sisaruksesta keskimmäisenä ja sai samat vaatimukset kuin muutkin. Se valmisti elämään.”

Perhe muutti Espoosta Somerolle, kun Tanja oli pieni.

”Minä olin täällä kai vähän outo, kun en ymmärtänyt hävetä Tanjaa”, Jaana nauraa. Hän otti tytön mukaan sinne, minne muutkin menevät, vaikka joskus joku ihmetteli päin naamaa.

”On surullista nähdä, että kehitysvammaisia lapsia piilotellaan ja hävetään. Pahimmillaan lapsi syrjäytetään jo omassa perheessä.”

Jaana Latva-Äijö työskentelee nykyisin KTO:n Paimion yksikössä kehitysvammaisten asumisyksikön palveluesimiehenä. Kun lapset olivat pieniä, hän oli monta vuotta kotona ja oppi hiljalleen myös tuntemaan muita kehitysvammaisten lasten perheitä. Jossain vaiheessa kunnan sosiaaliohjaaja ehdotti, että voisiko Jaana kutsua vanhemmat koolle, kun hän kerran tuntee ihmisiä. Kunta tarjosi tilat ja lastenhoidon.

”Syntyi Kehutut, 15 perheen porukka, joka kokoontui kymmenen vuotta. Kokoontumiset hoidettiin soittoringillä, kun muita välineitä ei ollut.”

Osa porukasta on yhä mukana tukiyhdistyksen toiminnassa, kuten Jaanakin. Tällä hetkellä hän toimii Someron Kehitysvammaisten Tuen ja Varsinais-Suomen tukipiirin sihteerinä.

Jaana on huomannut, että lapsiperheille yhdistystoiminta ei vielä tunnu tärkeältä. Monet heräävät liittymään mukaan nuoruuden nivelvaiheessa, kun isot tulevaisuuden kysymykset nousevat.

Yhdistystoiminnan painopiste kallistuu edunvalvontaan: yhdistystoimijoiden asiantuntemusta on kysytty ja kuultu niin asumisen kysymyksissä kuin vapaa-ajan toiminnan järjestämisessä.

”Yksi esimerkki on tuo tuossa”, Jaana toteaa ja viittaa Tanjan ikkunasta näkyvään ryhmäkoti Tuulentupaan.

Ryhmäkodin kanssa on sovittu, että Tanja voi käydä syömässä siellä. Käytännössä tulee käytyä harvoin, koska mikrossa on helppo lämmittää valmisruokaa ja viikonloppuisin Mummi usein kokkaa.

”Joskus leivon itse, vaikka kakkua”, Tanja kertoo. Viimeksi hän kutsui äidin kylään ja yllätti vetämällä tuoreita joulutorttuja uunista.

Tuulentuvassa on kuitenkin kiva käydä kavereiden luona.

Rakkautta ja unelmia

Melkein joka ilta Tanjalla on jotain tekemistä: laulupiiri Huopikkaiden ja sisupartion lisäksi vapaa-ajan ohjaaja järjestää toimintakeskuksessa monenlaista mukavaa arki-iltoina: leivontapiiriä, karaokea, pelejä, elokuvia, kosketusterapiaa, Kipinän kuppila… Kesäisin Tanja käy joka perjantai-iltana Esakalliolla tanssimassa ja talvella toisinaan Teeriharjulla.

”Tänä iltana lähdemme Saloon laulamaan karaokea Ihme ja kumma -kahvilaan”, Tanja ilmoittaa.

Karaoke ei edes jännitä, toisin kuin seurakuntasalissa laulaminen. Ihan parasta on laulaa Popedaa ja Pitkää kuumaa kesää.

”Ensi kesänä mennään äidin kanssa Ratinan stadionille Popedaa katsomaan.”

Poikaystävä Ramin kanssa he soittelevat joka ilta noin kello yhdeksältä, vuorotellen. Rakkaus löytyi vuosia sitten, kun Rami oli laittanut kirjeenvaihtoilmoituksen Leija-lehteen. Siitä alkoi ensin kirjoittelu ja sitten soittelu. Ainakin pari kertaa vuodessa järjestyy kyläily puolin tai toisin – useimmiten niin, että Jaana-äiti lähtee kuskiksi mukaan Kyröskoskelle.

No tuleeko joskus ikävä, kun toinen asuu kaukana?

”Ei tule, kun voi soittaa”, Tanja tuumaa.

Kun elämä on niin hyvin tasapainossa, mistä ihminen vielä unelmoi?

”Unelmoin elämäni ensimmäisestä miljoonan euron lottovoitosta”, Tanja sanoo.

”Ostaisin digitaalisen pianon ja opettelisin säestämään itseäni. Loput laittaisin pankkiin.”

Joka viikko hän lämmittää oman saunan.

Teksti Merja Määttänen

 

Erityiskoulu on turvallinen

Aino Pekkanen on kiinnostunut monista asioista, jotka vievät helposti mukanaan. Karkailutaipumuksen takia Aino on jatkuvasti valvottava. Perhe muutti Helsinkiin, koska ison kaupungin koulusta löytyi turvallisuutta, osaamista, pienryhmiä ja yksilöllistä opetusta.

Aino Pekkanen on puhelias ja etevä 12-vuotias tyttö, jota kiinnostavat värit ja korut monien muiden asioiden ohella. Heti ovensuussa Aino esittää niin vaikeita kysymyksiä, ettei haastattelija osaa niihin vastata.

”Mistä väreistä sä tykkäät? Mikä on sun lempiväri? Onko sulla koruja? Kuinka monta? Mitä ihonhoitotuotteita sä käytät? Minkä merkkisiä?”

”Ainolla on ehtymätön tiedonjano. Hän on kehittynyt paljon. Emme olisi tässä, jos Aino ei olisi päässyt hänelle sopivaan kouluun”, sanoo Ainon äiti Anni Pekkanen.

Perhe muutti Ainon koulun takia

Aino sai kolmevuotiaana autismidiagnoosin ja kouluiässä lievän kehitysvammadiagnoosin. Ennen Ainon koulun alkua perhe asui Mäntsälässä. Äiti Anni alkoi selvittää kouluvaihtoehtoja aikaisessa vaiheessa. Hän oli huolissaan Ainon turvallisuudesta tämän karkailutaipumuksen takia. Myös henkilökunnan kyky vastata Ainon haasteisiin mietitytti.

”Mäntsälässä samalla erityisluokalla olisi ollut hyvin monenlaisista haasteista kärsiviä oppilaita. Kun juttelin koulun erään opettajan kanssa, hän kysyi, mitä se autismi on.”

Perhe kävi tutustumassa autismiluokkaan Helsingissä. Sekään ei vakuuttanut Annia.

”Olin kauhuissani. Luokkaan oli tulossa kahdeksan oppilasta ja yksi tai kaksi avustajaa. Koululla oli vain osittain aidattu piha. Mietin, miten Aino pysyy siellä. Hän on täysin valvottava. Kun hän näkee jotain kivaa, hän lähtee heti sen perään.”

Lastenklinikan seurannassa käytiin läpi palveluita ja ehdotettiin Ainolle Solakallion koulua, joka tuntuikin vastaavan Ainon tarpeisiin.

”Päätimme muuttaa Helsinkiin Ainon koulun takia. Muutto oli itsestään selvä päätös, koska koulua Lastenlinnassa suositeltiin”, Anni kertoo.

Anni ja Ainon isä Antti Pöhö olivat jo töissä Helsingissä, joten muutto ei ollut heille korkean kynnyksen takana. Perhe muutti Ainon toisen mummun läheltä Mäntsälästä toisen mummun lähelle Helsingin Vuosaareen.

”Ainolle muutto oli vaikeampi. Hän pyrki lähtemään ovesta ulos kotiin ensimmäiset puoli vuotta. Välillä kyllä itsekin haikailen Mäntsälän tilaa ja rauhaa, mutta nyt elämämme on täällä”, Anni sanoo.

Erityiskoulussa on erityisosaamista

Aino käy Solakallion kuudetta luokkaa Helsingin Itä-Pakilassa. Solakallion koulu on 54 oppilaan erityiskoulu, jossa on 9 kuuden oppilaan luokkaa. Koulun kaikki oppilaat ovat kehitysvammaisia tai autisminkirjon pidennetyn oppivelvollisuuden oppilaita.

Oppilailla on haasteita toiminnanohjauksessa ja kommunikoinnissa, oppimisen vaikeuksia arjen toiminnassa sekä erityisiä oppimisympäristön vaatimuksia.

”Muistan Solakallion rehtorin sanat: tänne ei jouduta, tänne päästään”, Anni kertoo.

”Kaiken kaikkiaan suuressa kaupungissa monet palvelut ovat eri tasolla kuin pienessä kunnassa. Erityiskoulussa on valmiudet vastata yksilöllisiin haasteisiin, pienet ryhmät ja melkein jokaista lasta kohden yksi aikuinen. Myös turvallisuusratkaisut on tehty ajatellen lapsia, joilla on karkailutaipumuksia.”

”Erityiskoulussa lapsi saa tarvitsemansa huomion. Opettajat ja avustajat ymmärtävät lasten erilaisia tarpeita. Aino aloitti kotitalouden jo viidennellä luokalla ja englannin opiskelun pari vuotta sitten. Koulussa keskitytään niihin arjen toimiin, jotka ovat lapsen kannalta tärkeitä.”

Perheelle ehdotettiin vuosi sitten, että Aino siirtyisi Malmin peruskoulun autismiluokalle. Ainon äiti ja isä kävivät tutustumassa luokkaan, mutta siirto ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Ainolla ei ollut valmiuksia siirtoon, eikä Malmillakaan pidetty ajatusta hyvänä.

Nyt selvityksessä ovat eri vaihtoehdot, koska Solakallioon olisi muitakin tulijoita.

”Jos joku avustaja vaihtuu, se näkyy Ainon käytöksessä. Pysyvyys on autisteille tärkeää. Lisäksi murrosikä on tulossa. Emme tiedä, mitä se tuo tullessaan”, Anni pohtii.

Ei kaikkia samaan muottiin

Inkluusio ja integraatio ovat nykyään pinnalla erityislasten kasvatuksessa. Mitä ajattelet siitä?

”Joillekin integraatio voi sopia. Itse näen kaukaisena, että Aino menisi tavalliselle luokalle. Ainolle on tärkeää riittävä apu ja rauhallinen oppimisympäristö. Kovat äänet häiritsevät Ainoa. Haasteena on edelleen turvallisuus. Karkailutaipumus ei ole poistunut. Hyvä ajatus voisi olla käydä joillakin tunneilla tavallisessa luokassa.”

”Sosiaaliset taidot ovat Ainolle haaste. On vaikea käsitellä sitä, että on erilainen. Pikkusisko Aili voi mennä yksin kouluun ja kavereille. Aino ihmettelee, miksi hän ei voi.”

”Voidaanko tavallisessa koulussa huomioida erityistarpeet? Saako lapsi siitä mitään, jos kokee olevansa kaikessa huonompi kuin muut? Erityiskoulussa jokainen saa edetä oman kyvyn, osaamisen ja yksilöllistetyn opetussuunnitelman mukaan. Tämä on tietysti yksilökohtaista, ja joillekin tavallinen luokka voi sopia. En lähtisi linjaamaan, että kaikki pitää laittaa samaan muottiin. Olen kuitenkin varma, ettei Aino olisi kehittynyt tällä lailla ilman erityiskoulua ja huomiota, jonka siellä saa”, Anni painottaa.

Koulusta saa eväät elämään

Mitä Aino itse tykkää koulusta?

”Joskus tykkään, joskus en. Tykkään kotitaloudesta, väreistä ja ihonväreistä. On kiva, kun on erivärisiä ihmisiä. Tykkään musasta, eläimistä, harmaista haikaroista ja ruskeista kissoista”, Aino sanoo.

Äidin mielestä tulevaisuudessa Helsinki ei välttämättä ole paras paikka Ainolle.

”Itsenäistymisvaiheessa rauha ja hiljaisuus voisivat olla Ainolle hyväksi. Haaveilen, että Aino pääsisi asumaan ryhmäkotiin omakotitaloon luonnon lähelle. Ja ehkä ammattikoulun kokkilinjalle.”

Haaveet ja huolenaiheet samoja kuin kaikilla vanhemmilla: miten lapsi pärjää ja pysyy turvassa myös tulevaisuudessa. Tähän vaikuttavat merkittävästi koulu ja siellä opitut taidot. Hyvä koulu, opettajat ja ohjaajat antavat tärkeät eväät erityislapsen elämään.

Teksti Kati Ranta

 

* Artikkelikokonaisuus on julkaistu Tukiviestissä 1 / 2018.