Aada muutti kaiken
Aada-tyttären kokemukset saivat Anitta Routakankaan perustamaan ryhmäkoti Aunelan. Tulevaisuudessa Aadakin muuttanee sinne, mutta vielä toistaiseksi hän asuu lapsuudenkodissa ja nauttii perheen yhteisistä koira- ja lätkäharrastuksista.
Keväinen sadekuuro on kastellut Aada Routakankaan toppatakin hänen tullessaan sisään.
Olemme Huittisissa Aadan äidin Anitta Routakankaan perustamassa ryhmäkodissa. Uutuuttaan hohtavan kodin yhteisen olohuoneen tapetti vie kävijän metsän siimekseen. Aada on Aunelassa tuttu vieras, eikä koko ryhmäkotia olisi olemassa ilman häntä.
Anitta ja Timo Routakankaan perheeseen syntyi 18 vuotta sitten suloinen tyttövauva. Isoveli Arttu oli kolmevuotias. Tyttö sai nimekseen Aada. Äiti iloitsi tyttärestä, sillä edessä olisi paljon hauskoja naisten juttuja.
”Aada oli tosi vilkas. Ajattelimme, että niinhän lapset ovat. Hän ei puhunut vielä kolmivuotiaanakaan, mutta ei sekään huolestuttanut”, muistelee Anitta Routakangas.
Perhe ei osannut ajatella, että Aadan kehityksessä olisi jotain poikkeuksellista. Päiväkodissa kuitenkin kiinnitettiin huomiota tytön puhumattomuuteen ja vilkkauteen. Aada oli melkein neljävuotias, kun hänen kehitysvammansa todettiin.
Anitta Roudankankaan silmiin nousevat kyyneleet, kun hän muistelee tuota aikaa. Uutinen oli aluksi shokki.
”Aadalla todettiin määrittelemätön kehitysvamma. Ei kukaan halua kuulla sellaista uutista.”
Vaikka Aada oli edelleen sama rakas, vilkas tytär kuin ennen diagnoosia, oli hänen tulevaisuutensa yhtäkkiä paljon epävarmempi kuin jonkun toisen lapsen.
Kysymyksiä vailla vastausta
Molempien vanhempien päässä vilisi kysymyksiä. Miten kävisi koulun kanssa? Miten hyvin Aada oppisi puhumaan ja liikkumaan? Heitä mietitytti, kuinka kaikki järjestyy.
Äiti tiesi, että monet pienet ja suuret haaveet joutuisivat väistymään todellisuuden tieltä. Monet niistä olivat varsin kaukaisia eivätkä olisi ehkä toteutuneet muutenkaan. Silti Anitta suri esimerkiksi ajatusta, ettei saisi olla äidinäiti.
Asia on yhä kipeä myös siksi, että oikeastaan juuri kukaan ei ole tullut kysyneeksi äidiltä, miltä hänestä tuntuu. Viimeiset viisitoista vuotta tärkeintä on ollut Aada, ja kaikki muu on tullut vasta sen jälkeen.
”Ei ole ollut muuta kuin Aada. Joskus on huono omatunto siitä, että Arttu on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle”, pohtii Anitta.
Osa huolista on toteutunutkin. Elämä erityisen lapsen kanssa ei ole ollut aina helppoa. Monesta asiasta on pitänyt taistella.
”Meillä on se etu, että olemme osanneet hakea apua. Olemme molemmat yrittäjiä ja tottuneet byrokratiaan ja pitämään puoliamme. Jollekin toiselle se voi olla vaikeampaa”, isä Timo Routakangas toteaa.
Tavallinen perhe
Toisaalta diagnoosi myös helpotti asioita. Se toi mukanaan oikeuden saada apua ja tukea, vaikka omaa puolta on välillä täytynyt pitää aika tiukasti.
”Tilanteen kanssa on oppinut elämään”, Anitta sanoo.
Hän ei arastele puhua tyttären kehitysvammaisuudesta. Myös Timo toteaa, ettei häntä kiinnosta yhtään, mitä muut heidän perheestään ajattelevat.
”Minusta meillä on aivan normaali perhe, ja elämme normaalia elämää”, Timo määrittelee.
Perheen sosiaaliset suhteet vähenivät Aadan syntymän jälkeen. Vilkkaan ja erityistä huomiota tarvitsevan lapsen kanssa ei tehnyt aina mieli kyläillä.
Mutta oli eräs paikka, jonne Aadan oli helppo mennä. Se on Huittisten jäähalli. Isoveli Arttu pelasi aikoinaan jääkiekkoa, ja perhe vietti paljon aikaa hallilla. Arttu ei enää pelaa, mutta kiekosta on tullut koko perheen harrastus.
Aada on edustusjoukkueelle melkein kuin maskotti. Aadan mukaan on huippua, kun pelaajat antavat läpyt tai nyrkit pukuhuoneeseen mennessään. Myös joukkueen muut fanit huomioivat Aadan, joka kuuluu hallilla suorastaan kalustoon.
Parasta on tietenkin, kun Luja-HT voittaa. Ensimmäisellä erätauolla kuuluu syödä sininen suklaapatukka ja toisella yksi grillimakkara.
Oranssi huppari Aadan yllä kertoo toisesta suosikista: Tapparan pelejä pitää käydä välillä katsomassa paikan päällä Tampereella. Niillä reissuilla on parasta itse peli ja maskotti Tapsu. Aadan mielestä myös kannattajapääty on kiva, kun fanit kannustavat.
Voimaa luonnosta
Osmo-koira kiitää paikalle tassut rapsuen lattiaa vasten. Aada tulee perässä ja kuuntelee sivusta vanhempien jutustelua. Koirat ovat perheen yhteistä tekemistä. Osmo on oikeastaan Arttu-isoveljen koira, ja Aadalla on bullmastiffi Pertti.
Äiti ja Aada lähtevät usein aamulla aikaisin koirien kanssa ulos, kun perheen miehet vielä nukkuvat.
Luonto ja eläimet antavat voimaa koko perheelle. Aada on käynyt ratsastusterapiassa ja kesäisin ratsastusleireillä. Niiden aikana äiti on kuvitellut tekevänsä kaikenlaista kivaa, mutta aika onkin kulunut lähinnä Aadaa ikävöidessä.
Isän kanssa Aada käy luontoretkillä – ja ajaa mönkijällä. Tyttö, jonka ei pitäisi pystyä niin vaativiin motorisiin tehtäviin, huristaa pitkin peltoja nauttien siitä.
Joskus äiti ja Aada ottavat naisten aikaa. Silloin käydään shoppailemassa. Aada ei yleensä lopulta osta mitään, mutta kahvilassa hänen vakiotilauksensa on karjalanpiirakka voilla ja pillimehu.
Sysäyksenä järkyttävä kokemus
Aadan tulevaisuus oli pontimena, kun Routakankaat päättivät perustaa ryhmäkoti Aunelan. Yritys on Anittan, mutta Timo on ollut tukena kokoa ajan. Aadan on tarkoitus jossain vaiheessa muuttaa Aunelaan, kunhan hetki on oikea.
Taustalla ovat Aadan karut kokemukset pienenä koululaisena. Routakankaat eivät halua tapahtumien toistuvan enää koskaan – ei Aadalle, eikä muillekaan.
”Aada sai toistuvasti niin sanottua nakkihoitoa. Hänet käärittiin painomattoon tai pidettiin sylissä väkisin. Se ahdisti Aadaa vain lisää. Meille ei tästä kerrottu mitään. Kuulimme asiasta vasta, kun ulkopuolinen ihminen ihmetteli, miten voimme sallia sellaista”, Anitta muistelee.
Järkytys oli vanhemmille suuri. He ottivat Aadan pois koulusta, ja asia tutkittiin. Aada palasi kouluun myöhemmin ja sai oman henkilökohtaisen avustajan. Nyt Aada opiskelee TELMA-koulutuksessa Porissa. Aadaa koulu valmistaa vanhempien mukaan elämään yleensä.
Perheen kokemuksista syntyi vähitellen ajatus hoitokodista, jossa Aada ja muut asukkaat voisivat elää toiminnallista ja aktiivista elämää.
Aunelan ei tarvitse tuottaa omistajilleen senttiäkään voittoa. Riittää, että kulut saadaan kasaan.
”Toiminnan pitää olla myös avointa. Perheet ovat tervetulleita käymään milloin vain”, painottaa Anitta.
Pienet ja suureet haaveet
Aadakin pohtii, että oma huone Aunelassa olisi kivat. Toisaalta myös perhe on todella tärkeä, ja heidän kanssaan on toistaiseksi kiva asua. Ehkä joskus tulevaisuudessa sitten.
Aadan muutto omaan kotiin Aunelaan on äidinkin haave, mutta ei ihan vielä. Kumpikaan ei ole tällä hetkellä valmis – ei äiti, eikä tytär. Anitta haaveilee, että sitten joskus vanhemmilla on mahdollisuus yhteisiin hetkiin.
”Olisi hienoa, jos voisi joskus lähteä ex tempore jonnekin, vaikka laivaristeilylle Tukholmaan”, sanoo Anitta.
Routakankaan perheen yhteisiä voimavaroja ovat huumori ja nauru. Hurtti huulenheitto tuo iloa arkeen. Anitta myös toistaa usein, että elämä on tätä mitä se on, eikä se huonoa ole.
Lähtötohinassa tunnen kevyen hipaisun kädessäni ja puristan kapeaa sormea nopeasti. Hei vaan Aada, nähdään ehkä joskus.
