Lapsena alkanut vaihteleva toispuolihalvaus

Lääketieteen toimittaja Johanna Rintahaka, Harvinaiskeskus Norio 12.3.2025

ORPHA: 2131
ICD-10: G98

Avainsanat: Alternating hemiplegia of childhood, AHC

Lyhyesti

Lapsena alkanut vaihteleva toispuolihalvaus (Alternating hemiplegia of childhood, AHC) on harvinainen ja geneettinen eli perimästä johtuva hermoston kehityshäiriö, jonka ensioireet ilmenevät varhaislapsuudessa. Se kuuluu ATP1A3-kytkeytyvien neurologisten häiriöiden ryhmään mm. CAPOS (cerebellar ataxia, areflexia, pes cavus, optic atrophy and sensorineural hearing loss)-oireyhtymän ja dystonia-12 (rapid-onset dystonia parkinsonism; RDP) kanssa. Lapsena alkaneelle vaihtelevalle toispuolihalvaukselle on ominaista jaksottaiset ja ohimenevät kehon toispuoliset halvauskohtaukset, joiden kesto vaihtelee. Niiden aikana lihasten toiminta heikkenee tai häviää paikoin kokonaan. Halvausoireet kaikkoavat usein unen aikana, mutta voivat palata pian heräämisen jälkeen. Oireyhtymään voi liittyä myös liikehäiriöitä, neuropsykologisia oireita, puhevaikeuksia, autonomisen hermoston toimintahäiriöitä ja käyttäytymispulmia. Oireet vaihtelevat merkittävästi henkilöstä toiseen, ja osittain siksi oireyhtymä voi olla hankalasti tunnistettava. Kaikkia tässä oireyhtymäkuvauksessa mainittuja oireita ei välttämättä esiinny kaikilla potilailla. Vastaavasti oirekuvaan voi liittyä myös joitakin muita piirteitä, joita ei tässä kuvauksessa ole mainittu.

Oireet ja löydökset

Lapsella voi ilmetä pian syntymän jälkeen mm. tahdosta riippumattomia kohtauksittaisia liikehdintöjä, nystagmusta eli silmävärvettä ja dyskineasiaa eli liikehäiriöitä, jotka voivat olla viitteitä hemiplegiasta eli toispuolihalvauksesta. Varsinaiset halvauskohtaukset alkavat usein ennen 18 kuukauden ikää, keskimäärin puolen vuoden ikäisellä vauvalla. Varhaislapsuudessa esiintyviä halvausoireita voidaan erehdyksellisesti luulla epilepsiakohtauksiksi, minkä vuoksi diagnoosin asettaminen voi viivästyä. Halvausoireet saattavat voimistua koko lapsuuden ajan, mutta sen jälkeen ne alkavat usein heiketä.

Lääketieteellisessä kirjallisuudessa osoitetaan, että lapsena alkanut toispuolihalvauksen oireiden ilmeneminen noudattaa tiettyä tyypillistä kaavaa, joka toistuu monilla lapsilla. Ensimmäisessä vaiheessa ensimmäisen ikävuoden aikana lapsella voi olla dystoniaa, joka tarkoittaa lihassupistuksia, jotka kohdistuvat mihin tahansa tahdonalaiseen lihakseen tai lihasryhmään. Tässä vaiheessa ilmenee myös silmien liikehäiriöitä ja joitakin toispuolisia halvausoireita. Toisessa vaiheessa 1–5-vuoden iässä toispuolihalvauksia ilmenee useammin ja monilla lapsilla opitut taidot saattavat taantua. Taidot kuitenkin palautuvat viikoissa tai kuukausissa. Osalla myös ensimmäiset epilepsiakohtaukset alkavat tässä vaiheessa. Kolmannessa vaiheessa, 3–6-vuotiaana, kehitysviive on ilmeinen, lapsella on tiettyjä neurologisia pulmia sekä dystonisia liikehäiriöitä ja toispuolihalvausoireita sekä mahdollisesti epilepsia. Useimmiten dystonia ja toispuolihalvaukset eivät ilmene yhtä useasti, mutta ne voivat olla pitenpikestoisempia. Osalla ensimmäiset epilepsiakohtaukset voivat ilmetä vasta myöhemmin, kuten 10-vuoden iässä.

Halvausoireille on tyypillistä, että ne käsittävät usein vain kehon toisen puolen, mutta kohtauspuoli saattaa vaihdella kohtauksien välillä. Toisinaan halvausoireet voivat olla yhtäaikaisesti molemmilla puolilla kehoa (tetraplegia eli neliraajahalvaus). Lihasten toiminnan heikkous tai katoaminen voivat kestää muutamista minuuteista useisiin päiviin. Myös kohtausten esiintymistiheys vaihtelee. Usein halvausoireet häviävät unen aikana, mutta ne voivat palata pian heräämisen jälkeen.

Halvauskohtauksien aikana autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston toiminta saattaa poiketa normaalista. Tämä voi aiheuttaa äkillistä kalpeutta, punastumista, kuumotusta, muutoksia sykkeessä, verenpaineessa, hikoilussa, ruuansulatuksessa sekä virtsaputken ja peräsuolen sulkijalihasten toiminnassa. Myös tuntohäiriöt, kuten muuntunut kosketus-, lämpö-, syvätunto- ja kipuaistimus, voivat liittyä kohtausoireisiin. Nämä oireet voivat esiintyä yhdessä tai erikseen halvausoireiden kanssa. Muuttunut tunto- ja kipuaistimus voivat aiheuttaa potilaalle vaarallisia tilanteita arjessa, koska hän ei osaa varoa esim. kuumaa, kuumuutta tai kylmää ja kylmyyttä. Kohtausoireet voivat vaikeuttaa syömistä, mikä voi johtaa henkilön laihtumiseen tai alipainoon.

Halvauksia voivat laukaista mm. altistuminen kylmälle, kuumalle, vedelle, tuoksuille, voimakkaalle tuulelle tai valo- ja ääniärsykkeille. Kohtauksia voivat aiheuttaa myös infektiot, tunnepitoinen stressi, väenpaljous, syvä väsymys, fyysinen aktiivisuus, tietyt lääke- ja ruoka-aineet, kuten suklaa ja elintarvikevärit, sekä epäsäännöllinen ruokailu- tai unirytmi, kuten väliin jääneet ateriat ja/tai päiväunet tai tavallista myöhäisempi nukkumaanmenoaika. Myös trauma eli ulkoisista tekijöiden vaikutuksista syntyvä fyysinen tai psyykkinen vamma voivat johtaa kohtauksen. Aina kohtauksia laukaiseva tekijä ei ole tiedossa.

Oireyhtymässä voi ilmetä myös tahdosta riippumattomia lihastoiminnan häiriöitä, kuten dystoniaa eli liikehäiriöitä, joihin liittyy lihasjäntevyyden muutoksia, ataksioita eli tahdonalaisten liikkeiden koordinaatiovaikeuksia, nystagmusta eli silmävärvettä, joka voi ilmetä myös vain toisessa silmässä. Kohtausten akuutissa vaiheessa voi ilmetä myös dyspneaa eli hengenahdistusta. Tahdosta riippumattomat lihastoiminnan häiriöt voivat kadota myöhemmin kokonaan, mutta halvausoireet ovat elinikäisiä.

Lievät tai vaikeat psykomotorisen kehityksen viiveet kuuluvat oirekirjoon. Kehitysviive ilmenee puheessa, kielellisissä kyvyissä ja kognitiivisissa eli tiedonkäsittelyyn liittyvissä toiminnoissa, kuten mieleenpainamisessa ja muistamisessa. Toisinaan jo opitut taidot voivat kadota, mutta suurin osa saavuttaa ne takaisin viikkojen tai kuukausien kuluessa. Kognitiiviset taidot saattavat heiketä iän myötä.

Noin puolelle potilaista kehittyy epilepsia. Epilepsiatyypit voivat vaihdella. Keskimäärin ensimmäinen epilepsiakohtaus ilmenee kuuden ikävuoden tienoilla.

Joillakin lapsena alkaneeseen vaihtelevaan toispuolihalvaukseen voi liittyä puhehäiriöitä ja käyttäytymispulmia, kuten mielialan vaihteluita, aggressiivisuutta, impulsiivisuutta ja tarkkaavuuden vaikeuksia.

Lapsena alkaneessa toispuolihalvauksessa unihäiriöt ovat monilla osa oirekuvaa, ja ne voivat pahentaa kognitiivisia pulmia. Lisäksi ne kuormittavat usein muuta perhettä. On havaittu, että lämpötilan vaihtelut voivat alentaa kynnystä unihäiriöihin.

Syy ja perinnöllisyys

Suurimmalla osalla (noin kahdeksalla kymmenestä eli 80 %) lapsena alkaneen vaihtelevan toispuolihalvauksen syynä on kromosomissa 19 (19q13.2) sijaitsevan ATP1A3 (ATPase Na+/K+ transporting subunit alpha 3) -geenin muutos eli mutaatio. Tällaisia ATP1A3-geenin muutoksia eli variantteja tunnetaan yli 60 erilaista. Geenistä valmistetaan proteiinia, joka osallistuu mm. hermosolujen sähköisen varauksen muodostamiseen. Aivojen hermosolut tuottavat erityisen runsaasti tätä proteiinia, mikä kertoo geenituotteen tärkeydestä näissä soluissa.

Joskus harvoin (noin yhdellä sadasta eli 1 %:lla) lapsena alkaneen vaihtelevan toispuolihalvauksen aiheuttajana on mutaatio ATP1A2-, CACNA1A-, ADCY5-, TANGO2– tai SLC1A3-geenissä. On epäselvää, miten geenimutaatio johtaa oireyhtymässä ilmeneviin oireisiin.

Suurin osa lapsen vaihtelevasta toispuolihalvauksesta johtuu perimään syntyneestä uudesta, de novo-mutaatiosta (75 %), jota ei siis ole perheessä tai suvussa aikaisemmin esiintynyt. Tällöin kummallakaan vanhemmista ei ole tätä geenimuutosta, vaan se on ainutlaatuinen lapsen perimässä. De novo-muutos syntyy hedelmöitykseen osallistuvan sukusolun, munasolun tai siittiön, kypsyessä sukupuolirauhasissa tai pian hedelmöityksen jälkeen. De novo-muutosten syntyyn ei voi vaikuttaa, eivätkä ne johdu mistään asiasta, jonka vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. De novo-mutaatioiden toistumistodennäköisyys perheessä on useimmilla yhtä suuri tai suurempi kuin yhden prosentin (1 %) eli yhden sadasosan. Tämä todennäköisyys selittyy mahdollisella sukusolumosaikismilla (katso alta).

Vaikka vanhemmat olisivat verikokeella tehdyn perimäntutkimuksen perusteella negatiivisia oireyhtymää aiheuttavan geenimutaation suhteen, nykymenetelmin ei kuitenkaan pystytä selvittämään onko lapsen oireyhtymä seurausta jommallakummalla vanhemmalla olevasta sukusolumosaikismista. Sukusolumosaikismissa osassa sukusoluja on oireyhtymää aiheuttava muutos ja osassa ei. Sukusolumosaikismi nostaa jonkin verran, muttei huomattavasti, perheen todennäköisyyttä saada lapsi, jolla on lapsena alkanut vaihteleva toispuolihalvaus. Usein sukusolumosaikismista johtuvan oireyhtymän toistumistodennäköisyydeksi annetaan noin 1 % eli yksi lapsi sadasta. Sukusolumosaikismista lisää tietoa löytyy Harvinaiskeskus Norion sivuilta kohdasta: 70 kysymystä ja vastausta perimästä ja perinnöllisyydestä: Mosaikismi.

Myös joitakin familiaalisia eli suvussa esiintyviä tapauksia tunnetaan. Tällöin oireyhtymä periytyy autosomissa dominoivasti eli vallitsevasti. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhemmalla, jolla on perimässään ATP1A3-geenin mutaatio, on 50 %:n todennäköisyys saada lapsi, jolla on lapsena alkanut vaihteleva toispuolihalvaus. Jostakin syystä suvun jäsenillä ilmenevissä muodoissa, oireet ovat usein lievemmät kuin potilailla, joilla mutaatio on uusi ja syntynyt sattumalta (de novo-muutos).

Perhe voi halutessaan keskustella perinnöllisyysneuvonnassa oireyhtymän toistumistodennäköisyydestä jo ennen seuraavaa mahdollista raskautta. Harvinaiskeskus Norion sivuilta löytyy tietoa myös perhesuunnittelusta, tilanteissa, joissa perheessä on mahdollisesti kohonnut todennäköisyys johonkin harvinaissairauteen: Perhesuunnittelu ja raskaus. Kaikista näistä aiheista voi myös keskustella ilman lähetettä ja veloituksetta Harvinaiskeskus Norion perinnöllisyyshoitajan kanssa. Yhteystiedot keskustelutukeen ja neuvontaan löydät tämän julkaisun lopusta.

Yleisyys

Oireyhtymän yleisyydeksi on arvioitu alle 16-vuotiailla lapsilla 1: 1 000 000. Oireyhtymä saattaa kuitenkin olla alidiagnosoitu, ja todellinen yleisyys voi olla jopa kymmenkertaisesti suurempi. Tämä johtuu siitä, että oireyhtymä tunnetaan paikoin huonosti ja oireet vaihtelevat usein merkittävästi eri henkilöiden välillä. Lääketieteellisessä kirjalisuudessa on kuvattu noin 900 ihmistä, joilla on perimässään ATP1A3-geenin mutaatio. Oireyhtymää esiintyy molemmilla sukupuolilla.

Diagnoosi ja hoito

Diagnoosi perustuu kliinisiin oireisiin, potilaan ja hänen sukunsa oirehistorian selvittämiseen ja erilaisiin fyysistä toimintaa mittaaviin tutkimuksiin, kuten EEG:hen eli aivosähkökäyrään, aivojen magneettikuvaukseen ja aivo-selkäydinnesteen koostumuksen mittaukseen mm. välittäjäainepuutoksesta johtuvien oireyhtymien poissulkemiseksi sekä geenitutkimuksiin.

Ennen kuin oireyhtymän geneettinen tausta selvisi, diagnoosin asettamisen helpottamiseksi ehdotettiin seitsemän kohdan kriteeristöä. Kriteeristön perusteella potilaan oireet luokiteltiin tyypillisiksi, todennäköiseksi tai tähän oireyhtymään kuulumattomiksi. Kriteeristön mukaan potilaan 1) halvausoireet puhkeavat ennen 18 kuukauden ikää; 2) halvauskohtausten toispuolisuus vaihtelee; 3) neliraajahalvaus esiintyy yhdessä tai erikseen toispuolisen halvauskohtauksen kanssa; 4) oireet katoavat unen aikana; 5) halvausoireiden lisäksi esiintyy dystoniaa, toonisia kohtauksia, silmävärvettä tai autonomisen hermoston poikkeavaa toimintaa; 6) psykomotorisessa kehityksessä todetaan viiveitä ja kognitiivisissa taidoissa puutteita; ja 7) oireille ei löydy muuta selitystä. Nykyisin diagnoosin asettamisessa geenitutkimukset ovat merkittävässä roolissa ja niiden avulla lapsena alkanut toispuolihalvaus diagnoosi voidaan vahvistaa tai poissulkea. Geenitutkimus tehdään verinäytteestä, ja vastausten saaminen kestää yleensä pari kuukautta.

Huomioitavaa on, että ATP13A-geenimutaatio voi aiheuttaa myös CAPOS (cerebellar ataxia, areflexia, pes cavus, optic atrophy and sensorineural hearing loss) -oireyhtymän sekä dystonian-12 (rapid-onset dystonia parkinsonism; RDP). Joskus näistä kaikista kolmesta oireyhtymästä käytetään nimitystä ATP1A3:hen liittyvät neurologiset häiriöt, koska niiden kliininen oirekirjo muodostaa jatkumon.

Dystonian-12 ja CAPOS-oireyhtymän lisäksi erotusdiagnoosissa on otettava huomioon vauvaiän epilepsiat, yölliset lasten toispuolihalvaukset, nopeasti alkanut dystonia-parkinsonismi ja perinnöllinen tai sporadinen eli ei suvussa esiintyvä hemipleginen migreeni. Lisäksi muut samankaltaisia oireita aiheuttavat neurologiset ja/tai verisuoniin ja/tai aineenvaihduntaan liittyvät oireyhtymät ja sairaudet, kuten epileptiset ekefalopatiaoireyhtymät, Moyamoyan tauti, pyruvaatti dehydrogenaasin puute ja Glut1-puutosoireyhtymä, on syytä poissulkea.

Jos perheessä tai suvussa esiintyy oireyhtymän aiheuttava geenimuutos, perheellä on niin halutessaan mahdollisuus saada sikiödiagnostiikkaa.

Oireyhtymään ei ole tällä hetkellä olemassa parantavaa hoitoa, mutta halvausoireiden ja niihin liittyvien lisäoireiden esiintyvyyteen, kestoon ja vaikeusasteeseen voidaan usein vaikuttaa mm. lääkityksellä ja välttämällä kohtauksia aiheuttavia tekijöitä arjessa. Esimerkiksi unihäiriöiden hyvä hoito voi vähentää kohtausoireita ja lisätä koko perheen hyvinvointia. Myös säännölliset ruokailu- ja unirytmit ovat tärkeitä arjessa. Toisinaan unta ja nukkumaan menoa voidaan käyttää halvauskohtauksien keskeyttämiseen. Mahdollisen epilepsian hoito pyrkii kohtauksettomuuteen, kohtaustiheyden harventamiseen tai kohtauksien lievittymiseen. Parhaaseen hoitotuloksen saavuttamiseksi potilaan hoitoon osallistuu joukko erikoislääkäreitä ja muita alan ammattilaisia. Puhe-, fysio- ja toimintaterapiat ovat tärkeitä. Perheen ja mahdollisten sisarusten psykososiaalinen tuki on osa hyvää hoitoa.

Ennuste

Oireyhtymän ennusteeseen vaikuttaa oireiden laatu. Jotkut lapsista tarvitsevat pyörätuolin, toiset pystyvät elämään itsenäisesti aikuisuudessa. Usein halvausoireiden esiintyminen ja kesto vähenevät iän myötä, mutta oireet voivat myös vaikeutua. Status epilepticus eli epileptinen sarjakohtaus ja dystoniaoireiden äkillinen paheneminen (status dystonicus) heikentävät ennustetta.

Historia

Simon Verret ja John C. Steele kuvasivat oireyhtymän vuonna 1971 ja antoivat nimen oireyhtymälle siinä esiintyvien äkillisten toispuoleisten halvauskohtausten mukaan. ATP1A3-geeni tunnistettiin oireyhtymän aiheuttajaksi vuonna 2012.

Kokemustietoa

Onko sinulla omakohtaista kokemusta tästä diagnoosista? Keräämme kokemustietotarinoita, ja sinäkin voit osallistua. Lue lisää Kokemustietoa-sivulta.

Tukipalvelut

Harvinaiskeskus Noriosta voi tiedustella vertaistukea. Lue lisää Vertaistuki-sivultamme.

Harvinaiskeskus Norion perinnöllisyyshoitajaan voi ottaa yhteyttä, kun haluaa keskustella perimään tai harvinaissairauksiin liittyvistä asioista. Lue lisää Keskustelutuki ja ohjaus -sivultamme tai soita 044 5765 439.

Tukiliiton sivuilta löytyy runsaasti tietoa erilaisista palveluista: Tuki ja neuvot.

EpiCare: a European Reference Network (ERN) for rare and complex epilepsies

Facebookista löytyy hakusanalla ”alternating hemiplegia” runsaasti englanninkielisiä keskusteluryhmiä läheisille, joita lasten vaihteleva toispuolihalvaus koskettaa. Jäseneksi ryhmiin pääsee pyytämällä ryhmien jäsenyyttä.

Aiheesta muualla

Genetic and Rare Diseases Information Center (GARD): Alternating hemiplegia of childhood
MedlinePlus: Alternating hemiplegia of childhood
National Organization for Rare Disorders (NORD): Alternating Hemiplegia of Childhood

EpiCare: Patient leaflets and journeys
EpiCare: Alternating Hemiplegia of Childhood leaflet
EpiCare: Alternating Hemiplegia of Childhood (AHC) patient Journey

Alternating hemiplegia of childhood foundation (AHCF)
AHCI – Alternating hemiplegia of Childhood Ireland

Lähteet

Orphanet: Alternating hemiplegia of childhood
Online Mendelian Inheritance in Man (OMIM): Alternating hemiplegia of childhood 2; AHC2 ja Alternating hemiplegia of childhood 1; AHC1
GeneReviews®: ATP1A3-Related Neurologic Disorders

Mikati, M. A., Panagiotakaki, E., & Arzimanoglou, A. (2021). Revision of the diagnostic criteria of alternating hemiplegia of childhood. European Journal of Paediatric Neurology, 32, A4-A5.

B. G. R. Neville and M. Ninan. The treatment and management of alternating hemiplegia of childhood. Developmental Medicine & Childhood Neurology (2007):49:777-780.

Mikati, M. A., Kramer, U., Zupanc, M. L., & Shanahan, R. J. (2000). Alternating hemiplegia of childhood: clinical manifestations and long-term outcome. Pediatric neurology, 23(2), 134-141.

Bissonnette, Bruno. Syndromes: Rapid Recognition and Perioperative Implications, 2nd edition. McGraw-Hill Education (2019).

Julkaistu ensimmäisen kerran Harvinaiskeskus Norion sivuilla 19.3.2020.