Ovatko surkeassa jamassa olevat asumispalvelut parasta, mihin yhteiskuntana pystymme?

– Asunnon vuokrasuhteen irtisanominen kyseenalaisin perustein.

– Tahdosta riippumattoman erityishuollon päätös ainoana asumistilanteen ratkaisuna.

– Vaatimus lääkitsemisestä, jotta asukkaasta saadaan helppohoitoisempi.

– Pakkomuutto pikakomennuksella.

– Kulkeminen muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan toimintakeskukseen taksilla saattajaresurssin puuttumisen vuoksi.

– Liian autistinen asukas autismiyksikköön.

Listalla on muutama niistä yhteydenotoista, joita Tukiliiton lakineuvontaan on tullut lähiviikkoina.

Kirjoitin Tukiviestiin 2/2022 asumisen ongelmista, joiden taustalla on monia syitä. Jo pitkään on puhuttu esimerkiksi alan työntekijöiden merkittävästä rekrytointiongelmasta samoin kuin osaamisen vajeesta. Viime aikoina palveluntuottajat ovat kertoneet tilanteen hankaloituneen jo likimain kriittiseksi.

En kuitenkaan osannut kuvitella, miten nopeasti ongelmat alkaisivat näkyä isommin myös Tukiliittoon tulevissa yhteydenotoissa.

Jos räikeitä tapauksia on tullut tietoomme lyhyessä ajassa useita, kuinka paljon pieniä oikeuksien puutteita ja rikkomuksia mahtaakaan tapahtua joka päivä?

Alussa mainitsemissani tilanteissa asukkaille ja heidän läheisilleen ei ole tarjottu todellisia vaihtoehtoja. Joko vaihtoehtoa ei ole ollut lainkaan, tai ne ovat olleet todella huonoja. Ei siis tietoakaan siitä, että ihminen saisi tehdä itse valintoja ja määritellä, miten haluaa asua ja elämäänsä elää.

Osassa tilanteista asukas ja hänen läheisensä on ohjattu tekemään ratkaisu, joka on työntekijöiden näkökulmasta helpoin, mutta asukkaan kannalta ehdottoman huono. Suomessa pitäisi vuonna 2022 olla itsestään selvää, että ihminen saa yksilöllisiä palveluita ja hänen tahtonsa, mieltymyksensä ja tarpeensa huomioidaan. Eipä ole.

Huono tai kutakuinkin kokonaan puuttuva vuorovaikutus asukkaan kanssa on aiheuttanut ongelmia ja johtanut tilanteiden eskaloitumiseen. Miten voi olla mahdollista, että kaiken kohtaamisen perusta eli vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa on ollut niin huonolla tolalla? Itse keksin vain yhden todellisen selityksen: asenneongelma.

Rekrytointiongelmien vuoksi kehitysvamma-alalle on päätynyt työntekijöitä, joilla on osaamisessa suuria puutteita ja soveltuvuus alalle on varsin kyseenalaista. Tämä ei kuitenkaan selitä läheskään kaikkea. Yhteydenottoja asumisen ongelmista on tullut tietoomme jo vuosien ajan.

Monen palveluntuottajan kohdalla kysymys on edelleen toimintakulttuurista ja johtamisen ongelmista. ”Toimintakulttuuri syö strategian aamupalaksi”, on maineikas tietokirjailija ja johtamista vuosia tutkinut Peter Drucker osuvasti todennut. Strategian jaloilla tavoitteilla tai sinne kirjatuilla arvoilla ei ole merkitystä, jos arjen toimintakulttuuri on jotain ihan muuta.

Myös kunnissa on syytä katsoa peiliin. Me kehitysvamma- ja autismialan järjestöt olemme jo vuosia nostaneet esiin palveluiden hankintaan liittyviä ongelmia. Yksilöllisyys on jäänyt asumispalveluiden kilpailutusten seurauksena tehokkuuden jalkoihin, kun palvelut on yritetty järjestää mahdollisimman halvalla. Pienet asumisyksiköt ovat jääneet isojen uuslaitosten alle, ja kohtaamiset, vuorovaikutus ja vaikkapa omissa päätöksissä tukeminen ovat monessa paikassa unohtuneet lähes kokonaan.

Tuoreesta YK:n vammaiskomitean ratkaisusta huolimatta kehitysvammaisten ihmisten on hyvin vaikea saada järjestetyksi asumiseen tarvittavaa apua ja tukea omaan itse valittuun kotiin. Suurin osa kunnista suhtautuu todella nuivasti yksilöllisesti järjestettävään palvelukokonaisuuteen, jolla mahdollistettaisiin omannäköinen asuminen. Vammaiskomitean ratkaisu edellyttää – ei siis ehdota tai toivo – lainsäädännön soveltamista niin, että ollaan linjassa vammaissopimuksen ja komitean tulkintojen kanssa.

Olivatpa syyt ongelmien taustalla mitkä hyvänsä, niitä ei voi hyväksyä. Joka kerta joutuu kysymään samaa kysymystä: onko tämä todella parasta, mihin yhteiskuntana pystymme? Heitämme arjessa menemään perus- ja ihmisoikeudet niiltä ihmisiltä, jotka eivät pysty äänekkäästi puolustamaan itseään.

Jokainen voisikin taas kysyä itseltään, suostuisinko minä siihen, että minua tai läheistäni kohdeltaisiin niin, että en tulisi kuulluksi, ymmärretyksi tai kohdatuksi. Liian moni kehitysvammainen ihminen ja hänen läheisensä joutuu tällaiseen kohteluun taipumaan, koska mitään muita vaihtoehtoja ei ole.

Kaiken lisäksi edes selviä ja jatkuvia asumispalvelun vakavia puutteita ei uskalleta ottaa puheeksi tai kannella niistä eteenpäin, koska kostoa tai kodin menettämistä on aiheellista pelätä. Senkin tilanteen jokainen voisi kuvitella omalle kohdalleen. Miltä tuntuisi?

Yksilöllisyys on jäänyt asumispalveluiden kilpailutusten seurauksena tehokkuuden jalkoihin, kun palvelut on yritetty järjestää mahdollisimman halvalla. Pienet asumisyksiköt ovat jääneet isojen uuslaitosten alle, ja kohtaamiset, vuorovaikutus ja omissa päätöksissä tukeminen ovat monessa paikassa unohtuneet lähes kokonaan.

* Kirjoittaja on Tukiliiton vaikuttamistyön johtaja.