Mitä jos homma toimisikin?

Korona-aika on nostanut taas pinnalle ilmiön, joka on pohdituttanut minua melkein koko Vahvistu vanhempana -hankkeen ajan. Tämä ilmiö on perheiden tarpeiden ja palveluiden yhteensopimattomuuden ongelma. Hankkeessamme ilmiö näkyy usein niin, että meihin ottaa yhteyttä perhe, jossa homma ei toimi.

Näissä perheissä yhdellä tai useammalla vanhemmalla on diagnoosina esimerkiksi lievä kehitysvamma. Tukea he tarvitsevat melkein aina sekä perhe- että vammaispalveluista. Palveluita onkin usein käytössä, mutta silti homma ei jostain syystä toimi. Usean perheen kohdalla lopulta tullaan siihen tilanteeseen, että aletaan valmistelemaan lapsen muuttoa sijaisperheeseen.

Nämä tilanteet eivät ole koskaan helppoja. Ne eivät ole sitä vanhemmille, eivät perheiden läheisille, eivätkä myöskään perheitä auttaville työntekijöille. Olen useammin kuin kerran pohtinut hankalia yhtälöitä myös kunnan työntekijöiden kanssa. Monen kanssa olemmekin miettineet, että tarvittaisiin jokin välimallin ratkaisu. Sellainen, jossa tuki olisi vahvempi, kuin perhetyössä tai ensikodissa. Tuettu asumisen muoto, jossa lapsi voisi edelleen asua oman vanhempansa kanssa.

Iso osa ongelmaa on palveluiden rakenteissa. Niistä ei tunnu löytyvän vaihtoehtoja tilanteeseen, jossa asiakkaalla on sekä lapsi että lievä kehitysvamma. Vammaispalveluissa ei usein osata ottaa huomioon sitä, että asiakkaan tuentarve muuttuu ja lisääntyy, kun hänestä tulee vanhempi. Vanhojen palveluiden päälle lisätään kyllä perhepalveluita, mutta tilannetta ei katsota kokonaisuutena. Palvelut pitäisi suunnitella kokonaan uusiksi muuttuneeseen tilanteeseen.

Samalla tavalla perheille suunniteltuja tukia ja palveluita ei ole suunniteltu vanhemmille, joiden tuentarve johtuu esimerkiksi kehitysvammasta. Perheiden saaman tuen, esimerkiksi perhetyön määrää saatetaan rajata kunnan itse itselleen asettamien reunaehtojen mukaan vain muutamaan päivään viikossa tai vain kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Jos perhe tarvitsisi enemmän, tilanne nähdään mahdottomana. Tuki on suunniteltu väliaikaiseksi, ohi meneviin ongelmiin, mutta vanhemman kehitysvamma ei mene ohi.

Mietitäänpä asiaa muutaman esimerkin kautta.

Esimerkki 1: Perheessä X on yksi vanhempi ja yksi lapsi. Vanhempi on vammaispalveluiden asiakas, mutta asuu itsenäisesti. Lapsen syntymän jälkeen hänellä alkaa käydä kotona perhetyö. Kodin ja lapsen hoito alkavat käydä vanhemmalle ylivoimaisiksi, vaikka perhetyö käy apuna useamman kerran viikossa. Työntekijät ovat neuvottomia, kun perheelle ei tunnu mikään tuki riittävän. Vammaispalveluistakin käy ohjaaja. Lapsi päädytään ottamaan huostaan. Hintaa perhesijoitukselle tulee noin 2000 €/kk.

Mitä jos emme tarkastelisikaan Perheen X tilannetta palveluiden näkökulmasta, vaan perheen tarpeiden näkökulmasta? Vanhemman tuentarve on vammasta johtuvaa ja se tuentarve on lisääntynyt lapsen syntymän myötä. Ne vammaispalvelut, jotka aiemmin riittivät hänen arjessa selviytymiseensä, eivät olekaan enää riittävät. Jos kodinhoito ei suju, miten se saataisiin sujumaan? Voisiko Perhe X saada siivouspalvelua? Tai muuttaa tuetumpaan asumismuotoon, jossa apua olisi enemmän ja useammin tarjolla? Voisiko perhetyö keskittyä vanhemmuuden tukemiseen, jos kodinhoitoon olisi tukea tarjolla vammaispalveluista? Voisiko perhetyötä olla vaikka joka arkipäivä? Voisiko perhetyön ajatella jatkuvan automaattisesti siihen saakka, että lapsi on aikuinen? Hintaa tälle on vaikeampi laskea, mutta jos perhetyötä saa noin 70 €/h, saisi jo tuolla perhesijoituksen summalla perhetyötä joka arkipäivälle noin 1,5h. Kustannuksia tulisi toki muitakin.

Esimerkki 2: Perheessä Y on kaksi teini-ikäistä lasta ja yksi vanhempi. Vanhempi on pärjännyt hyvin tähän asti. Hän hallitsee kodinhoidon ja on lämmin, rakastava vanhempi. Lasten murrosikä ja kapinointi aiheuttavat kuitenkin hankaluuksia. Kouluunlähtö ei suju ja läksyt jäävät tekemättä. Vanhempi toivoo kotiin apua arkiaamuihin ja iltapäiviin läksyapua lapsille. Kunta rajaa, että perhetyötä voi saada vain kolmena päivänä viikossa. Se ei riitä ja lapsen päädytään ottamaan huostaan. Hintaa laitossijoitukselle tulisi noin 7000 €/kk/lapsi.

Mitä jos emme rajaisikaan perhetyötä vain kolmeen päivään viikossa? Jos panostaisimme tähän perheeseen vähän enemmän ja tarjoisimme tuen siihen tarpeeseen, joka perheellä on? Kokeilisimme, mitä vaikutusta näille perheen toivomilla palveluilla olisi tilanteeseen? Jos perheessä kävisi perhetyö aina arkiaamuisin katsomassa, että lapset saadaan kouluun ja iltapäivisin joku tulisi auttamaan läksyjen teossa. Tuolla laitossijoituksen summalle tälle perheelle voisi tarjota 10 tuntia perhetyötä joka arkipäivä. Kahden lapsen perhesijoituksenkin summalla perhetyötä saisi melkein kolme tuntia jokaiselle arkipäivälle.

*

Nämä esimerkit eivät ole yksittäistapauksia. Perheitä, joissa vanhemmalla on tuentarvetta oppimisessa ja ymmärryksessä, on tuhansia, mutta palvelujärjestelmässä he ovat silti edelleen ”kummajaisia”. Toki meille ehkä näkyvät ne perheet, joissa homma ei toimi ja ymmärrän oikein hyvin, että asiat eivät ole aina näin yksinkertaisia. Usein ne silti esitetään juuri näin: vanhempi ei pärjää tällä maksimimäärällä tukea, jonka voimme tarjota. Ongelmana nähdään vanhemman ”liian suuri” tai ”vääränlainen” tuentarve. Silloin työntekijästä tuntuu, ettei mitään keinoa enää ole. Kaikkea on jo kokeiltu.

Mitä jos kääntäisimme näkökulmaa ja näkisimme ongelmana joustamattoman palvelujärjestelmän? Jos emme näkisikään perhettä ”toivottomana tapauksena”, vaan lähtisimme muokkaamaan palvelujärjestelmää perheiden tarpeisiin paremmin sopivaksi? Mitä jos erilaisia asumismuotoja olisi suunniteltu perheille, joissa vanhempi tarvitsee myös vammaispalveluiden tukea? Mitä jos etsisimme palveluita perheille niin sanotusti laatikon ulkopuolelta tai ainakin yrittäisimme nähdä niiden palvelurakenteiden ulkopuolelle?

Mitä jos emme näkisikään perhettä toivottomana tapauksena, vaan muuttaisimme palvelujärjestelmää perheiden tarpeisiin sopivaksi? #oikeuspalveluihin

Kuulostaako utopistiselta?

Hämeenkyrössä tässä on onnistuttu, kun perhe kutsui kunnan työntekijät saman pöydän ääreen ja palvelut suunniteltiin perheen tarpeeseen. Voit lukea Elina Mattilan tarinan tuolta alta. Minua ilahduttaa Elinan tarinassa monikin asia, mutta aivan erityisesti lämmittää se, että perheelle tarjottiin myös siivouspalvelua. Siivouspalvelua! Miten vallankumouksellista onkaan nähdä siivouspalvelu yhtenä keinona sekä lapsen että vanhemman hyvinvoinnin tukemiseen. Törmään toistuvasti siivoamiseen ja siisteyteen liittyviin arvolatauksiin, joilla perustellaan sitä, että siivouspalvelua ei edes harkita perheen tueksi. Jokaisen pitää itse pystyä siivoamaan kotinsa, vaikka mikä olisi. Muu olisi pilalle passaamista. Vai olisiko? Mitä jos sen ajan ja voimavarat käyttäisikin vanhemman ja lapsen vuorovaikutuksen tukemiseen? Kumpi sinusta olisi arvokkaampaa?

PS. Jos tiedät muita hyviä esimerkkejä toimivista palveluista perheille, joissa vanhemmalla on tuentarvetta oppimisessa ja ymmärryksessä, vinkkaa meille. Olisi ilo kuulla lisää onnistumistarinoita. Tiedän, että myös niitä on.

*

Kirjoittaja työskentelee projektipäällikkönä Vahvistu Vanhempana -hankkeessa.

Arvioidut hinnat on koottu nopealla kyselyllä palveluntuottajille. Tutkittua tietoa asiasta löytyy muun muassa täältä: Miten lastensuojelun kustannukset kertyvät? (pdf)

Tai täältä: Kuuden suurimman kaupungin lastensuojelun palvelujen ja kustannusten vertailu vuonna 2018 (pdf) 

Kuva: Freepik