Lisää turvallisuuden tunnetta

”Korona, korona, aina vaan korona!”, tiuskaisi lapsi, kun tietokoneen ääressä järjestelin uudelleen lähiviikkojen työtehtäviä. Korona herättää monia negatiivissävyisiä tunteita: pelkoa, huolta, turhautumista, pettymystä…

Kun eri tahot ja yksittäiset ihmiset varautuvat hidastamaan koronaviruksen leviämistä THL:n suositusten mukaan, on vielä toistaiseksi jäänyt pienemmälle huomiolle poikkeuksellisen tilanteen vaikutukset tunnetasolla, yksinäisyyden kokemuksiin ja mielen hyvinvointiin.  Kun vierailuja esimerkiksi laitoksissa ja asumisyksiköissä rajoitetaan, muuttuvat tutut turvalliset rutiinit. Päivittäisten aktiviteettien ja kohtaamispaikkojen sulkeuduttua on jäätävä yksin kotiin eikä vierailuja ystävien tai sukulaisten luoksekaan enää suositella.

Miltä tämä kaikki tuntuu? Kuinka saan aikani kulumaan? Miten voin pitää yhteyttä läheisiin? Kuinka voin huolehtia, että läheiseni saa riittävää ja oikeanlaista hoitoa?

Itse ajattelen, että pelon tunne on arvokas ja aina yksilöllinen. Sitä ei saa vähätellä, mutta ei myöskään lietsoa. Pelolla on tärkeä tehtävä: se saa meidät toimimaan ja hakemaan turvaa. Turvallisuuden tunne syntyy meillä kaikilla eri asioista. Sitä tunnetta meidän tulisi juuri nyt vahvistaa niin läheis- kuin viranomaisverkostoissa sekä järjestötyössä.

Turvallisuuden tunnetta lisää se, ettei pelon kanssa tarvitse jäädä yksin. Turvallisuuden tunne vahvistuu, kun saamme asioista faktatietoa, ja voimme jakaa kokemuksia muiden kanssa. Tiedon ja vaikeiden tilanteiden ”pureskeleminen” yhdessä toisten kanssa lisää ymmärrystämme siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa minun tai meidän elämässämme juuri nyt. Turvallisuuden tunnetta kasvattaa myös se, että voi itse vaikuttaa ja tehdä jotain konkreettista hankalan tilanteen helpottamiseksi.

Koronan kanssa olemme kaikki yksin ja yhdessä ison, tuntemattoman äärellä.  Hallinnan tunne katoaa niin kuin usein muutenkin kriisin tai onnettomuuden hetkellä. Ensimmäinen turvallisuuden tunnetta vahvistava teko voi olla pysähtyä ja keskittyä hengittämään vaikka kävelyllä metsässä. Sitten voi alkaa miettiä, mitä minä voin tehdä oman, lapseni tai laitoksen seinien sisäpuolelle jääneen läheiseni turvallisuuden tunteen lisäämiseksi.

Omat teot kannattaa suunnata sinne, minne omat vaikuttamismahdollisuudet ulottuvat. Minä äitinä en voi poistaa lapsen harmin aiheuttajaa, mutta voin läsnäoloa ja yhdessä tekemistä lisäämällä vahvistaa hänen turvallisuuden tunnettaan. En voi myöskään mennä tapaamaan sairaalahoidossa olevaa sukulaistani, mutta voin laittaa Katri-Helenaa lainaten ”puhelinlangat laulamaan” tai lähettää hänelle postissa tutuntuntuisia asioita kosketeltavaksi.

Tilaisuuksien ja ryhmätapaamisten peruuntuessa olemme myös Tukiliitossa kotitoimistoiltamme käsin aktiivisesti kehittämässä vaihtoehtoisia kohtaamisen paikkoja ja vuorovaikutuksen tapoja, joista yksi esimerkki on ke 18.3. klo 17–19 pidettävä kaikille avoin Verkkokahvila Tukinetissä. Myös aiemmin käynnistetyille verkkotoiminnoillemme on enemmän kysyntää kuin ehkä koskaan, mutta miten pidämme huolta siitä, että turvallisuuden tunne vahvistuu myös niillä, joilla ei ole mahdollisuutta puhua puhelimessa, kirjoitella chateissä tai nähdä tietokoneen ruudulta läheisen kasvoja?

Turvallisuuden tunnetta lisäävät myös näkökulman vaihtamisen taito ja toivon ylläpitäminen. Minua lähemmin tuntevat työkaverit tietävät, että hyvin herkästi näen tilanteissa mahdollisuuksia kehittyä. Niin näen tässäkin tilanteessa. Haluan uskoa, että korona on meille paitsi maailmanlaajuinen katastrofi myös mahdollisuus maailmanlaajuiseen henkiseen kasvuun. Se opettaa meitä pysähtymään tärkeimmän äärelle, jarruttamaan suorittamista ja kulutusta, lisäämään läsnäoloa yhteisöissä sekä kehittämään empatiataitoja ja uusia toimintatapoja yhteiskunnassa laajemmin.

Satsataan varautumisen lisäksi myös turvallisuuden tunteen lisäämiseen!

Kirjoittaja on Tukiliiton kehittämistoiminnan esimies.