Koti vai vankila?
28.10.2020
Miltä tuntuu, kun elämä muuttuu synkäksi, eikä mikään tuota enää iloa. Elämänhalu on mennyt niin, että yrität juoda pesuainetta tai viillellä itseäsi. Ja kun elämänhalun menettänyt on sinun tyttäresi, kehitysvammainen tyttäresi. Joka on ollut sellainen ilopilleri.
”Olen vanki
Näiden näkymättömien
kaltereiden takana
ja pahaolo sisällä
Jota kukaan ei ymmärrä.”
”Olen Suurennuslasin alla
Koko ajan kontrollissa
minun pitää aina tehdä
kaikki oikein
En voi tehdä virheitä
Se ei ole oikein.”
”Se Valo ja Ilo sisällä
On kadonnut.
Minusta on tullut
Surusilmä.
Surusilmäinen tyttö.”
Vierailuaikoja rajoitetaan. Tytär ei pääse ulkoilemaan, koska on vaara, että hän ”iskee perseen kenttään” – niin minulle sanotaan. Kirjaamiset ovat puutteellisia. Lukittujen solujen ovia.
Äitinä tunnen itseni avuttomaksi. Puutun epäkohtiin palvelukodissa, mutta puhun kuuroille korville.
Minut mitätöidään. Puhun aina väärälle henkilölle.
Palaverissa minulle sanotaan: ”Ole hiljaa, sinulta ei ole kysytty mitään”.
Muilla on vaipat, ei puhekykyä. He ovat helppoja.
Tyttäreni on vaikea, koska hän osaa vaatia ja puhua. Haluaa harrastaa ja tehdä kivoja asioita.
Palvelukodissa rangaistaan, jos on tehnyt jotakin väärin.
Kuukaudessa on 42 aktiivisuuspistettä ja tyttärelläni pitkät punaiset hiukset.
Hän menettää yhden pisteen, kun hänen hiuksensa letitetään.
”Kuka puolustaa minua.
Kun en siihen itse pysty
Minun pääni ei siihen pysty.
Minulla on päässä vamma.”
Sinä olet hukassa ja minä olen hukassa. Oman pahan oloni kanssa, sinun pahan olosi kanssa, perheen pahan olon kanssa. Joskus minulla on sellainen tunne, että haluan laittaa pään pensaaseen. Lopettaa taistelun.
Kuka sitten pitää sinun puoliasi?
Äidille on annettu Suuri Elämän mittainen tehtävä!
”Joudun huutamaan
Sinun oikeuksiesi
Puolesta.
Hakkaan päätäni seinään.
Sinun vuoksesi.”
”Miksi minun täytyy
aina taistella?
Minun lapseni
Erilainen lapseni.
Kehitysvammainen
ei aave
ei haamu
Ei mitään tarttuvaa.
Vaan Ihminen.”
Jos minulle nyt tarjottaisiin näitä taisteluja, vastaisin ei kiitos. Tietäisin, että voimani eivät riittäisi. Äitinä tunnen ympäristöä ja yhteiskuntaa kohtaan suunnatonta vihaa ja välillä katkeruuttakin. Mutta tyttäreni: uudelleen elpymisen taitosi saavat minut Uskomaan Ja Jaksamaan.
”Hyvä ja Onnistunut
Päivä.
On kuin Yksi Pieni Elämä
Jonka pitäisi luoda Pohjaa
tulevaan.
Mutta kauanko se kestää.”
***
Ullamaija Pyykkösen kehitysvammaisesta tyttärestä tuli palvelukodissa itsetuhoinen huonon kohtelun takia. Kainuulaislähtöinen äiti kirjoitti kokemuksista koskettavan runokirjan Äidin ja tyttären tarina (Mediapinta, 2020). Pyykkönen ei koe olevansa kirjoittaja eikä kirjailija, vaikka uutukainen onkin jo hänen toinen teoksensa. Vuonna 2007 Pyykkönen julkaisi esikoiskirjansa Äiti (Otava), jonka sisältöä hän luonnehtii minirunoudeksi äitiydestä.