Ihminen tarvitsee ihmistä

26.03.2020

Sanna Salmela

Arki on muuttunut muutamassa viikossa hurjasti. Perheessämme on viime aikoina pohdittu, miten selvitään ikävästä ja korvataan viikoittaisiin kotilomiin liittyvät kauppareissut ja sukulaisvierailut toisen murrosikäisistä lapsista jäätyä jumiin koronaeristettyyn kuntoutuslaitokseen. Miten hoidetaan edes kommunikaatiota etänä, kun käytössä on vain muutama sana, kuvat ja tukiviittomat? Ymmärtääkö autistinen ja kehitysvammainen alaikäinen miksi äiti ei käy ja miksi arjen rutiinit yhtäkkiä hajoavat? Miten siellä monen erityisen nuoren ryhmässä selvitään uudessa ja oudossa tilanteessa?

Ikävää helpottaa ajatus siitä, että on olemassa myös ikävää, joka ei muutamassa kuukaudessa helpota. Minäkin olen potentiaalinen oireeton viruksen välittäjä ja siellä kuntoutuksessa on myös lapsia, nuoria ja aikuisia, joille tartunta olisi kohtalokas. Ei ole olemassa kevyempää turvatointa, jolla takuulla varmistaisin, ettei takiani joku toinen menettäisi lastaan, vanhempaansa tai isovanhempaansa – lopullisesti.

Poikkeustila vaikuttaa kaikkiin, mutta tässäkään emme ole samalla viivalla. #koronakevät #kohtaamut

Miten selviävät erityislasten perheet? Mitä tekevät he, joilla ei ole älypuhelinta, sähköpostia, tablettia ja verkkoyhteyksiä, saati taitoa käyttää näitä? Entä kun toimeentulo on nippa nappa riittänyt ja nyt täytyy jostakin löytää ylimääräinen ruokakassi päivähoidon tai kouluruokailun loputtua tai toimintakeskuksen suljettua ovensa? Mistä saa ymmärrettävää ja luotettavaa tietoa? Minne voi mennä? Kenen kanssa voi puhua?

Koronan mukanaan tuoma sosiaalinen eristäytyminen on nostanut yhä voimakkaammin esiin puheluiden, etäyhteyksien ja verkossa toimimisen tarpeen. Meiltä kaikilta vaaditaan nyt digiloikkaa, mutta kaikille se ei ole mahdollinen. Kysymys kuuluu, voisiko siitä tehdä mahdollista useammalle?

Entä jos kaikissa asumisyksiköissä, aivan kuten nykyään useimmissa vuokrahuoneistoissa, olisi asukkaalle tarjolla nettiyhteys? Entä jos kommunikaation tueksi annettavassa tabletissa olisikin jo valmiina Skype tai muu ilmainen videopuheluohjelma? Entä jos henkilökohtaiseen apuun, lähihoitajan ammattitaitoon tai kunnan vammaispalveluihin kuuluisi digivalmennus, tuki, yhteydet ja laitteet? Voisiko päivätoiminnassa harjoitella netin käyttöä, tutkia yhdessä sosiaalisen median alustoja tai oppia soittamaan lähi-ihmiselle?

Nämä ajat vaativat kaikenlaisia, mahdottomilta tuntuvia kokeiluja. Hain pojan I-padin lainaan. Asensin laitteeseen Skypen, loin hänelle sähköpostiosoitteen ja varmistin että sain videopuhelun oman ja lapsen laitteen välillä toimimaan. Hoitajan kanssa sovittiin testiaika.

Lähikaupan jäätelöaltaalta soitin kämmenet hikoillen ensimmäisen puhelumme. Poika näytti hämmentyneeltä ja peitti aluksi kameran kädellään yrittäessään osoittaa jotakin takanani näkyvää. Videokuvan, kärsivällisyyden ja hoitajan avulla saimme yhteisen ymmärryksen aikaan: toffeejäätelö. Kymmenen minuutin kuluttua kiikutin valitun tuotteen laitoksen oven taakse. Olimme onnistuneesti käyneet yhdessä kaupassa. Hoitaja kehui hymyilevää poikaa. Parin metrin päästä äidille irtosi teiniltä harvinainen lentosuukko ja ”heihei”. Seuraavana iltana soi jo Skype.

Tekniikka auttaa, mutta ihminen tarvitsee ihmistä. Aina. Etenkin poikkeusoloissa. #koronakevät #kohtaamut

Jäätelönvalintaa skyperuudun kautta.
Videokuvan, kärsivällisyyden ja hoitajan avulla saimme yhteisen ymmärryksen aikaan: toffeejäätelö.

Tukiliitto kehittää ja laajentaa toimintamuotoja, joilla pystymme tukemaan kehitysvammaisia ja samankaltaista tukea tarvitsevia ihmisiä sekä heidän läheisiään, myös poikkeusoloissa. Kokosimme koronakevään selviytymispaketin: www.tukiliitto.fi/ajankohtaista/tukiliiton-poikkeustilanne-kooste